Teksti Riina Yrjölä

Aasiassa Thatcherin poismeno otettiin vastaan viileän välinpitämättömästi.

Margaret Thatcher sitten otti ja kuoli. Lontoon Ritz-hotellin sviitissä. Mikä ei yllätä minua, ei sitten ollenkaan.

Kun länsimaiden media täyttyi nopeasti tunnelatautuneista muistokirjoituksista, Aasiassa Maggien poismeno otettiin viileän välinpitämättömästi vastaan. Jopa niin välinpitämättömästi, että eräs taiwanilainen tv-yhtiö kuvakollaasissaan uutisoi kuningatar Elisabetin II kuolemasta. Thaimaassa armeijan omistama televisioyhtiö pisti tosin vielä paremmaksi. He kun näyttivät uutisten lomassa kahden minuutin pätkän Meryl Streepin roolisuorituksesta elokuvassa Rautarouva. Sekaannus ei ihmetytä minua, ei sitten ollenkaan. En usko että monikaan länsimaiden toimittaja osaisi nimetä ja tunnistaa Aasian päämiehiä, varsinkaan vuosikymmenien takaa. Oli sitten terästä tai rautaa. Jos kaikki pistettäisiin eteeni jonoon, itse sekoittaisin taatusti pop-starat, pääministerit, kuninkaalliset ja saippuasarjojen näyttelijät. Voisin hyvin sekoittaa Indira Gandhin Miss Intiaan. Tai Kiinan pääministeri Li Keqiangin näyttelijä Jackie Chaniin. Ihan oikeasti voisin.

Hongkongissa Maggie kuitenkin muistettiin ihan omana itsenään. Kuka voisikaan unhoittaa tätä naista, joka suostui luovuttamaan Hongkongin Kiinalle takaisin. Kirjoitukset paikallisessa lehdistössä olivat kuitenkin kauttaaltaan lämpimiä. Toisin kun lännessä, jossa Maggie on noussut jopa myyttisiin mittoihin voimakastahtoisena, jyräävänä ja joustamattomana rautarouvana, täällä häntä muisteltiin kompastelevana ja jopa hiukan homssuisena kassialmana, jonka neuvottelutaidot eivät kiinalaisiin tepsineet. Harvoin, tai siis koskaan, olen törmännyt muisteluihin, jossa Maggietä kuvaillaan joustavana, ymmärtävänä ja rauhaarakastavana valtionpäänaisena. Jollen tietäisi paremmin, voisin tirskauttaa surun kyyneleen tämän pullalta tuoksuvan ja lämpimän rouvan poismenolle.

Muistamisen politiikka on aina mielenkiintoista. Minä, lukemattomana länsimaalaisena tietenkin, olen aina luullut että hongkongilaiset eivät halunneet yhdistyä Kiinaan. Muistan katsoneeni Suomessa televisioista Hongkongin luovutusseremoniaa, jossa muistikuvieni mukaan kaikki paikalliset, prinssi Charlesin myötä, itkeä tihruttivat. Mutta tämä olikin BBC:n nationalistista raportointia mahtipontisimmillaan. Minulle kun on kerrottu, että kaupungissa samppanjapullot poksahtelivat kun kuningaskunnan lippua hinattiin salosta alas. Jopa joidenkin ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien toimesta. Sillä olihan kyseessä myös imperiumin peijaiset. Hongkong kun oli yksi brittien viimeisiä ja merkittäviä, kolonioita.

Luulenkin, että vallanvaihto oli kaikkein traumaattisin kokemus briteille itselleen. Loppuen lopuksi, arjen tasolla, vallanvaihto aiheutti vähän muutosta paikallisille. Vapaita vaaleja ei ollut brittien aikana, kuten ei ole vieläkään. Sama paikallinen eliitti, joka pyöritti Hongkongin taloutta jo brittien aikana, porskuttaa Kiinan-vallan alla jopa vieläkin vapaammin. Toisin sanoen, kyseessä oli ainoastaan isännän vaihtuminen. Kuten kolonialismin aikana, yhä tänään alakerran duunarit ja yläkerran herraskaiset pysyvät tiukasti omissa tiloissaan ja tehtävissään. Vieläkään ei duunareiden toiveita tai mielipiteitä kysellä. Päätökset tehdään heidän puolestaan.

Mutta palatakseni Maggieen. Lukiessani näitä uutisia hänen kuolemastaan, jäin miettimään, kuinka dikotomisia, kahtiajakautuneita, nämä kuvaukset hänestä ovat. Joko hänet nähdään pragmaattisena tätihenkilönä, joka perääntyi kassit heiluen tinkimättömien kiinalaissetien tieltä tai aggressiivisena ja äksynä emäntänä, joka ei joustanut tai myöntynyt missään.

Ja vaikka sydämeni ei Maggielle syki ja hänen politiikalle se lyö täysin tyhjää, en voi olla tuntematta pientä sympatiaa Maggieta kohtaan. Kun ajattelen, kuinka kurppaista olisi toimia maailmanpolitiikan huipulla naisena. Varsinkin näyttelijä Ronald ”rauhaa voimasta” Reaganin rinnalla, herra paratkoon.

Esiintyä nyt koko elämänsä maailmanpolitiikan näyttämöillä, roolihahmoissa, joissa menestyäkseen pitää olla äijää, niin äijää, että äijätkään eivät niin äijiksi kykene. Jossa välttyäkseen vähättelyn ja ne vienot vähättelevät hymyt, pitää jatkuvasti performoida omaa osaamista ja uskottavuutta: jämäkyyttä, kunnianhimoa ja joustamattomuutta. Tai siis kun naisista puhutaan: kylmyyttä, etäisyyttä ja tunteettomuutta.

Voi olla, että Maggie oli pahuuden maanpäällinen ruumiillistuma, joka paraikaa yksityistää Helvettiä. Tai Hongkongin vapauttaja ja vapahtaja, joka kykeni profetoimaan kiinalaisen kommunismin kapitalistisen hengen. Ehkäpä jopa molempia. Tai kenties jotakin ihan muuta?

En tiedä. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Missään artikkelissa ei hänen naiseuttansa juhlistettu. Päinvastoin. Jos naiseus mainittiin, liitettiin se lähes poikkeuksetta hänen poliittisiin tai henkilökohtaisiin heikkouksiin ja hairahduksiin.

Voi Maggietä. Naista joka oli aina vähän liikaa tai hiukan liian vähän äijä. Aivan kuin hän ei olisi ollut naisena riittävä tai pätevä.

Ja tästä syystä symppaan häntä. Ihan oikeasti. Mutta vain pikkuriikkisen.