Teksti Evi Ekroos

Laskemme aseet, tartumme lapioon. Ensimmäiset tuhat tiiltä on jo kasattu seiniksi.

Kaukaa etelästä, lämpimiltä mailta kajahtaa iloisia uutisia! Vihdoin on itse koulun rakentaminen päässyt toden teolla alkamaan Pakau Penkun kylässä. Pellolla on urakoimassa päivittäin kylän omat ammattilaiset, apunaan suomalaiset vapaaehtoiset. Asiat nytkähtivät kunnolla kerralla eteenpäin, kun vastuuta jaettiin enemmän paikallisille, ja suomalaiset lopettivat taistelunsa kylillä ja toimistoissa.

Vieraan maan byrokratia ei ole ollut helppo pala nieltäväksi, ja välillä koko projektin eteenpäin vieminen on muistuttanut enemmän lahjontaa, miellyttämistä ja bisneksen pyöritystä, kuin minkäänlaista vapaaehtoistyötä. Lapionvarsi tuntui jäävän pelkäksi haaveeksi taistelussa, jolle ei näkynyt loppua. Korruptio on Gambiassa arkipäivää, valkoista ihmistä on täällä helppo jymäyttää, ja kaikkialla raha merkitsee enemmän kuin mikään muu. ApuPakun kaltainen pieni yhdistys oli vaarassa hukata todellisen missionsa sodassa isoa koneistoa vastaan, mutta yhteydet ja ystävyyssuhteet, joita ApuPaku on onnistunut luomaan paikallisten kanssa osoittautuivat kultaakin kalliimmiksi.

Paikalliset tuntevat oman systeeminsä ja osaavat erottaa oleellisen epäolennaisesta, valheen totuudesta, mitä systeemiin ja sen kierouteen tulee. ”Jos lähdette pelaamaan tämän systeemin kanssa, saatte pelata lopun ikänne.” Tämä oli gambialaisen sisaryhdistyksen puheenjohtajan sanoma suomalaisille lähes kolmen kuukauden pyristelyn jälkeen. ”Parasta on vain keskittyä siihen mitä ollaan tultu tekemään, koulun rakentamiseen.” Niinpä jyskytys, joka suomalaisten päiden seiniin takomisesta on kuukausia kuulunut, on viimein vaiennut. Virallisia asioita hoitaa paikallisen järjestön vastuunkantajat, ja suomalaiset ovat apuna käytännön töissä pellolla, koulun rakentamisessa, esikouluopetuksessa, sekä jatkavat sitkeästi oman maansa viljelyä.

ApuPaku on taas matkalla takaisin juurilleen, opettelemassa vaatimatonta elämää vieraalla maalla, kasaamassa tiiltä tiilen päälle yksi kerrallaan, ja lapioimassa soraa kärsivällisesti kottikärryyn. Ensimmäinen tuhat tiiltä on jo seininä, ja uusien tekoon osallistuu lähes koko kylä. ApuPakun yksi tärkeimmistä missioista kylässä on työllistää kylän nuoret, ja tarjota heille arvokasta käytännön oppia. Nuoret ovatkin suureksi avuksi pellolla, sillä työntekoa säestää aina asiaankuuluva kisailu, leikittely ja kunnon nostatus. Täällä jokainen haluaa olla se hardest working man, kuten niin moni paikallinen itseään kutsuu. Jopa pienet lapset ovat avuksi veden haussa ja piristävät tunnelmaa uteliaisuudellaan ja elämänilollaan. Vertaisin kylän lapsia lähinnä villieläimiin muutaman esikoulutunnin pidettyäni. Ilman yhteistä kieltä, oppiminen rajoittuu lähinnä aakkosten ja numeroiden toistoon, loput ajasta hermoromahduksen partaalla oleva opettaja huutaa vain ”Togal, togal” (Istu, istu).

Paikallinen kasvatus perustuu monesti fyysiseen rankaisemiseen, joten suomalaisella opettajalla menee helposti sormi suuhun, kun kaikki lapset tanssivat, tömistävät jalkojaan ja lyövät toisiaan odottaen opettajan viimeistä sanaa: piiskan iskua. Oma sydämeni ei moiseen helly, joten sirkus ympärillä on joskus aikamoinen. Pikku hiljaa kuitenkin itselleni tutumpi ”jäähytekniikka” on alkanut purea lapsiin. Isommat ymmärtävät jo, että huonosta käytöksestä joutuu jäähylle, ja samalla joutuu ulkopuoliseksi kaikesta siitä hauskasta, jota muut lapset tubabin kustannuksella järjestävät. Kaikkien onneksi on kylästä löytynyt muutama innokas paikallinen nuori, jotka kokevat kunnia-asiakseen opettaa pienempiään. Sillä välin apupakulaiset hengittävät syvään, ja opiskelevat lisää wolofin kieltä. Tulevaisuus näyttää miten oppitunnit tullaan järjestämään, kun koulu on valmis. Tällä hetkellä suunnitelmana on pyörittää koko karusellia vapaaehtoisten voimin, kylältä ja maailmalta.

Rakenteilla oleva koulu tulee olemaan 20 x 5 metriä, johon kuuluu kolme luokkahuonetta, toimisto ja varastotila. Kaksi luokkahuonetta on varattu esiopetus käyttöön päivisin ja yksi luokkahuone on ammatti- ja aikuisopetusta varten iltaisin. Kyläläisillä tulee siis olemaan mahdollisuus harjoitella tietokoneen käyttöä , käsityötaitoja, kieliä, matematiikkaa tai pitää vaikka naistenkerhoa – vain mielikuvitus on rajana.

ApuPakun maa on jaettu siten, että koulu ja välituntitila ovat oma alueensa ja toisella puolella on vapaaehtoistyöntekijöiden majoitus, kaivo, suomalaisten itse kuoppaan rakentama sauna, sekä puutarha, jossa kasvaa banaaneja, bonjokasvia, josta saa herkullista ja parantavaa teetä, cashewpähkinöitä sekä mangoa. Tarkoituksena on istuttaa vielä paljon lisää vihanneksia ja hedelmiä, jolloin koululaisilla ja kylän asukeilla on luvassa herkulliset ja yltäkylläiset oltavat.

Kokonaisuudessaan vapaaehtoistyöprojekti näyttää siis valoisammalta kuin muutamia viikkoja sitten. Koulun seinät kohoavat parasta aikaa, ja tulevaisuutta voi suunnitella vapautuneimmin mielin. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, mutta perustusten ollessa kunnossa, ja jotakin konkreettista näkyvissä voi luottavaisena katsoa eteenpäin. ApuPaku lähti maailmalle ehkä vähän turhankin suurin odotuksin, mutta Pakau Penkun kylä on näyttänyt miten pieni on kaunista ja vahva perusta välttämätön. Ilman sitä ei voi rakentaa mitään, pistää itämään mitään, eikä auttaa ketään.

Kun koulu joskus aikanaan valmistuu, voi sitä todella katsoa ylpeänä. Ei ainoastaan niitä neljää seinää, lattiaa ja kattoa, vaan kaikkea sitä mitä sen rakentaminen on rakentajiltaan vaatinut ja heille opettanut. Projekti on tuonut yhteen suuren joukon ennestään toisilleen tuntemattomia, eri taustoista ja kulttuureista kotoisin olevia ihmisiä, ja antanut heille mahdollisuuden elää yhdessä. Jokapäiväinen elämä onkin osoittanut mikä vapaaehtoistyössä on olennaisinta: ei ne suuret puheet, vaan ne pienet teot. Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy halusta jakaa se pieninkin leipäpala yhdessä kaikkien kanssa. Jakamalla kaiken voi ihminen tehdä maailmasta itselleen ystävän, eikä sen kummemmin yhteiskunta tai sen pääpiru rahakaan ole sille enää vihollinen. Rakkaus voittaa aina vihan. Paikallisen rakennusmestarin sanoin: ”Ystävyys välillämme rakentaa tämän koulun, tulkoon siitä siis ystävyyden koulu.”