Keskiviikkokolumni
Keskiviikkokolumni ilmestyy Voiman viikkokirjeessä. Tilaa Voiman viikkokirje osoitteesta voima.fi/uutiskirje.
Kun koronapandemia, Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja suuret satotappiot etenkin Afrikassa osuivat yhteen, nälkäisten määrän maailmassa pelättiin nousevan hurjasti. Määrä kasvoikin, mutta onneksi pahimmat ennusteet ”raamatullisen mittakaavan” nälänhädästä eivät toteutuneet. Tämä täydellinen myrsky kuitenkin osoitti, millaisia kriisejä monimutkaisesti verkottuneessa globaalissa ruokajärjestelmässä piilee.
Samaan aikaan Suomessa ei puhuttu niinkään maailman nälästä vaan kansallisesta huoltovarmuudesta. Peräänkuulutettiin maatalouden ympäristösäädösten löyhentämistä, sillä kriisitilanteessa sellaiseen ei kuulemma olisi varaa. Sanottiin, että sodan pilvien alla kotimainen eläintuotanto turvaisi kansakuntaa, ja koska nurmirehua voidaan kasvattaa sellaisilla mailla, jotka eivät muuhun tuotantoon oikein sovi, eläintuotanto hyödyntää kansallisia luonnonvaroja paremmin – Mustikki ja Mansikki ovat maanpuolustuksen selkäranka.
Tämä argumentti ei kuitenkaan kestä. On totta, että nautakarjalle syötetään paljon nurmirehua, mutta samaan aikaan eläimille syötetään myös yli puolet kotimaisesta viljasadosta. Valtaosa Suomessa viljellyistä palkokasveista menee myös rehuksi: esimerkiksi vain prosentti tai pari härkäpapusadosta päätyy ihmisten lautasille. Siitä huolimatta Suomi on riippuvainen tuontirehusta.
Tämä johtuu siitä, että eläinten kasvattaminen kuluttaa väistämättä enemmän luonnonvaroja kuin kasvisten kasvattaminen. Tästä biologisesta faktasta ei pääse mihinkään. Eläintuotantovaltainen ruokajärjestelmä, kuten Suomen, käyttää enemmän maata, vettä, lannoitteita, maatalouskemikaaleja ja muita tuotantopanoksia.
Suomi on riippuvainen tuontirehusta.
Kriisitilanteessa eläintuotanto ei siis olisi huoltovarmuuden tae vaan hyvin haavoittuvaista. Vaikka kulutetun ruoan määrässä Suomen omavaraisuusaste on päältä katsoen korkea, 70–80 prosenttia, käytännössä täkäläinen tuotanto on riippuvaista tuotantopanosten tuonnista: täydennysrehun, lannoitteiden, maatalouskemikaalien, maatalouskoneiden ja niiden polttoaineiden ja niin edelleen.
Vakavan ja pitkittyvän kriisin tullen kävisi pikemminkin niin, että resursseja tuhlaavan eläintuotannon määrää vähennettäisiin ja kaikkea tuotantoa suunnattaisiin mahdollisimman paljon suoraan ihmisten kulutukseen.
Kun nykyään suurin osa viljan ja palkokasvien tuotannosta menee rehuksi kannattavuussyistä ja tiukkojen laatukriteerien vuoksi, kriisitilanteessa laatukriteerejä löyhennettäisiin ja taloudellinen yhtälö muuttuisi. Huoltovarmuuden kivijalkana olisivat pikemmin peruna, juurekset, vilja ja palkokasvit.
Jos huoltovarmuutta halutaan oikeasti rakentaa, se ei onnistu pitämällä kiinni nykyisestä eläintuotantovaltaisesta mallista. Riippuvuutta tuotantopanoksista on vähennettävä, mikä edellyttää sekä ylisuuren eläintuotannon vähentämistä että kotimaisten ravinnekiertojen parantamista.
Eläintuotannon täydellistä alasajoa tämä ei tarkoittaisi, vaan pienimuotoisempaa eläintuotantoa tulisi pyrkiä tuomaan yhteen kasvistuotannon kanssa. Nykyään eläintuotanto on eriytynyt alueellisesti niin, että myös sen jätteet eli eläinten lanta, muodostavat merkittävän ongelman. Käytännössä peltoja on raivattu lannan loppusijoitukseen, mikä pitää entisestään yllä tarpeetonta tuotantoa.
Siirtymä pois nykyisestä mallista kohti parempaa huoltovarmuutta, keveämpää ympäristökuormaa ja vähäisempää muiden eläinten kärsimystä ei tapahdu kädenkäänteessä. Liian nopea muutos voi sekin luoda haavoittuvaisuutta. Tarvitaan johdonmukaista maatalouspolitiikkaa, jota ohjaa näkymä kestävästä ja kriisinkestävästä ruokajärjestelmästä, eivät vanhentuneet myytit.
Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan ja -filosofian tutkija BIOS-tutkimusyksikössä ja pitää vegaanista Hyvä kurkku -ravintolablogia.
