Pääsiäistä kuvittivat jälleen rairuohon seasta kurkistelevat fantasiatiput. Oikeita kananpoikia, broilereita, ei näihin kuviin eksy vahingossakaan. Eipä sillä, melko näkymättömissä broilerit ovat muutenkin.

Kurkistusikkunan suomalaisen broilerin elämään ja broileriteollisuuteen avaavat Tiina Ollila ja Helinä Ääri tuoreessa tietokirjassaan Broilerin tarina (Into 2026).

Broilerin elämä on typistetty teolliseksi prosessiksi, ja se, millaisia tunteita tuo prosessi herättää, taitaa riippua pitkälti siitä, miten lukija suhtautuu teoksen päähenkilöihin. Jos kanoille antaa mitään arvoa yksilöinä, näyttäytyy broileriteollisuus käsittämättömän mittakaavan joukkotuhontana. Jos heitä ei näe yksilöinä, näyttäytyy se – no, tavallisena keskiviikkona.

Olen kirjoittanut broilereista niin kauan, että heidän lyhyet ja karut elämäntarinansa ja teollisuuden aiheuttama luontokato ja pandemiariski ovat jokseenkin tuttua tavaraa. Oli kirjassa kuitenkin mukana uuttakin: Ollila ja Ääri nostavat tarkasteluun emobroilerit.

Emoilla ei ole tilaa vältellä ei-toivottua lähentelyä.

Jos olet ajatellut, että lihabroilerien elämä on karua, niin heidän äitiensä kohtalo on vieläkin surkeampi. Siinä missä lihabroilerit tapetaan viisiviikkoisina, kärvistelevät emobroilerit noin vuoden verran. Tuossa ajassa keskimääräinen emo munii parisataa munaa.

Munien hedelmöittyminen edellyttää tietenkin kukkojen läsnäoloa. 

Tuhatpäisissä emobroilerilaumoissa seksuaalisesti äärimmäisen aktiivisiksi jalostetut kukot pyrkivät, kuten se alalla sanotaan, ”polkemaan” emobroilereita jatkuvasti. Toisin kuin luonnossa, emoilla ei ole tilaa vältellä ei-toivottua lähentelyä, joten heidän elämästään tulee toistuvaa väkisinparittelua. Siitä seuraa myös erilaisia fyysisiä vammoja emoille.

Hätäinen lukija saattaisi suuttua broilerikukoille, mutta ei käytös tietenkään ole heidän syytään. Vastuun väkivallasta kannamme me ihmiset, jotka olemme kukot jalostaneet ja tällaiseen elämään pakottaneet. Kukkojen roolia voi kuvata, kuten Atria viestinnässään tekeekin: ”Vätyksiä ei sallita, eli kaikkien pitää olla touhussa mukana.” 

Emobroilereiden olemassaolo tulee monelle yllätyksenä. Se ei ole vahinko, vaikka mainospuheissaan eläinteollisuus kehuukin läpinäkyvyyttään.

Ollila ja Ääri olivat jo sopineet vierailun Atrialle emobroilereita kasvattavalle tilalle, kun se peruttiin viime tingassa ilman selityksiä. Myös heidän yrityksensä haastatella tutkijoita, virkamiehiä ja muita alan toimijoita kilpistyivät toistuvasti siihen, ettei aiheesta uskalleta puhua. Jotkut suostuivat puhumaan vain nimettömästi.

Samoihin vaikeuksiin ovat törmänneet toimittajat. On hämmästyttävää, kuinka vähän broileriteollisuuden läpinäkyvyyden puute kiinnostaa mediaa. Eikö eläintuotanto ole riittävän tärkeä aihe, vai miksi sen ympärillä tanssahdellaan niin varoen?

Kekseliäs ihminen on löytänyt ratkaisun: emoja pidetään nälässä.

Kun Ollila ja Ääri vierailivat Maikkarilla Huomenta Suomessa, hälytettiin studioon viime tingassa MTK:n edustaja jarruttelemaan keskustelua. Ainakin verkkolähetyksessä pyörivät ennen ja jälkeen haastattelun broilerimainokset.

Broileriteollisuuden menestyksen avain on määrätietoisessa rodunjalostuksessa, jolla linnut on muokattu kasvamaan häkellyttävän nopeasti, vaikkakin elinkelvottomiksi, teollisuuden kannalta sopiviksi. Riittää, kun tarpeeksi moni heistä pysyy hengissä teurastamoon saakka.

Emojen kohdalla nopeakasvuisuus kääntyy ongelmaksi, koska heidän ei pitäisi kasvaa nopeasti, vaan vain heidän jälkeläistensä. Kekseliäs ihminen on löytänyt tähänkin ratkaisun: emoja pidetään nälässä.

Welfare Footprint Instituten arvion mukaan emobroileri kokee elämässään nälän takia ”2000 tuntia lamaannuttavaa kipua”, ja sen päälle ”yli 4000 tuntia tuskallista kipua”. Ollila ja Ääri huomauttavat, että tämä reilu 6000 tuntia on jokseenkin se aika, jonka broileriemo ylipäätään on hereillä koko elämänsä aikana.

Broileriemojen nälässä pitäminen ei tietenkään kerro ainakaan automaattisesti tuottajien sadistisista taipumuksista. He kuitenkin päättävät osallistua prosessiin, jota on vaikea kuvailla muuta kuin sadistiseksi. 

Vaikka kirjan nimi on Broilerin tarina, kertovat Ollila ja Ääri paljon myös ihmisistä ja ihmisyydestä. Uskottelemme olevamme empaattisia ja moraalisia olentoja, mutta monet meistä ovat valmiita tuottamaan pohjatonta kauhua, koska siitä on hyötyä itselle.

Toisaalta, tuskin valtaosalla suomalaisista on mitään erityistä pahaa tahtoa broilereita kohtaan, heillä ei vain ole väliä. Kuten filosofi Hannah Arendt ymmärsi, pahuus on usein arkipäiväistä. Näppärät marinoidut suikaleet pelastavat ruuhkavuosien keskellä ja kanasalaatti on ihanan kevyt lounas.

Vaikka Broilerin tarina ei tarjoa helppoa lukukokemusta, pitäisi meidän kyetä kohtaamaan tämä kollektiivisesti tuottamamme kauhu edes kirjan sivuilla. Se on vähintä, mitä olemme velkaa yli 80 miljoonalle Suomessa vuosittain tapettavalle broilerille.

Kirjoittaja on Voiman toimittaja.