Keskiviikkokolumni
Keskiviikkokolumneja kirjoittaa Voiman toimitus.
Tutkija Katariina Mäkinen kirjoittaa Voimassa julkaistussa esseessään siitä, miten kuva perhe-elämästä on vääristynyt sosiaalisen median alustoilla. Tekstin ytimessä on se, miten tämän vääristymän yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut samalla, kun somevaikuttajien todellisuus on eriytynyt suuren yleisön arjesta.
Kommenttien perusteella jotkut somevaikuttajat eivät ottaneet kriittistä tarkastelua hyvällä. Ilmeisesti moni koki jutun henkilökohtaisena loukkauksena tai hyökkäyksenä omaa elämäntapaansa kohtaan. Ohi meni esseen tärkein pointti tekstin loppupuolelta:
”Eri medioiden välinen huokoisuus tekee aiheelliseksi kysyä, mitä siis tapahtuu, kun sosiaalisen median tekijöiden maailma eriytyy siitä maailmasta, jossa niin monet muut elävät.”
Kyse on siis valta-asemasta, jota vaikuttajat edustavat, ja jolla on merkitystä myös someympäristöjen ulkopuolella.
Hyvinvointivaltiota puretaan paraikaa silmiemme edessä, ja ratkaisu siihen on sosiaalisen median maailmassa jonkinlainen amerikkalaisittain republikaanihenkinen pulling up by your own bootstraps, jossa yksilön tulee itse ratkaista ongelmansa ilman yhteiskunnan tukea, mikä ei huomioi epätasa-arvon monia ulottuvuuksia ihmisten välillä. Tietysti sosiaalinen media voi joillekin mahdollistaa julkisuuden ja elannon vaikka minkälaisista lähtökohdista, mutta mistään mahdollisuuksien tasa-arvosta ei todellakaan voi puhua.
Mäkinen on tutkijana seurannut sosiaalisen median perhesisältöjen kehitystä ja kirjoittaa somejulkisuuden lähtökohtien muuttuneen. Sisällöntuotanto on ammattimaistunut, ja keskusteluun osallistuvat ne, joilla on siihen pääomaa ja resursseja.
Ihmisillä on toki oikeus julkaista sisältöjään sosiaalisessa mediassa. Samalla on kuitenkin tärkeää ymmärtää, ettei vaikuttajiin muodostuva parasosiaalinen suhde ole yleensä tasa-arvoinen. Luokkayhteiskunnassa yläluokan elämäntapaa ihannoidaan ja tavoitellaan, vaikka yhteiskunta rakenteineen aktiivisesti rajoittaa sen saavuttamista. Osaltaan juuri menestyksen rajallisuus tekee aiheesta niin kiinnostavan.
Sometodellisuuden irtaututuminen suomalaisten arjesta heikentää yleisön mahdollisuutta hahmottaa itseensä kohdistuvaa rakenteellista vallankäyttöä. Kun poliittisesti aiheutetun kurjuuden ja köyhyyden sijaan julkisuutta hallitsee höttöinen kuva uusliberaalin ihanteen mukaisesta arjesta, ratkaisu kurjistamiseen ei olekaan yhteiskunnallinen herääminen ja vaikuttaminen, vaan oman elämän sovittaminen tähän yksilökeskeiseen ihanteeseen.
Kuten kaikkien vallankäyttäjien, myös sosiaalisen median vaikuttajan olisi hyvä tarkastella omaa asemaansa kriittisesti. Asuntosijoittamisen representaatiot mediassa käyvät sitä irvokkaammiksi, mitä useampi joutuu samalla aidosti pohtimaan mahdollisuuksiaan ylipäätään asua kasvukeskuksissa.
Somemutsien maailmassa rahalla on suuri merkitys. Sinänsä rahasta avoimesti puhuminen on hyvästä. Siitä puhumisen pitäisi kuitenkin olla mahdollista myös silloin, kun suhde rahaan ei sovi yhteiskunnalliseen normiin, esimerkiksi kun raha ei ole ”omalla työllä ansaittua” – tai kun sitä ei yksinkertaisesti ole.
Eikä somemutsien ihanne raha-avoimuudesta kattanut sitä, kun Helsingin Sanomat uutisoi useiden vaikuttajien harjoittamasta verosuunnittelusta, ja HS:n lähdettä etsittiin.
Somealustat eivät ole neutraaleita toimijoita, vaan niille sopii mitä parhaimmin yhteiskunnallisesti passiivinen ihminen, joka maailmaan vaikuttamisen sijaan keskittyy tavoittelemaan alustoilta oppimiaan ihanteita kuluttamalla yhä enemmän aikaa noilla alustoilla.
Esikuvatkin voivat olla haitallisia, jos ne ohjaavat toimintaa yhteiskunnallisesti kestämättömään suuntaan.
Kirjoittaja on Voiman tuottaja ja toimittaja.
