Mielenosoitus jossa ihmiset heiluttavat Venäjän lippuja

Rauhanmarssi Moskovassa 18.3.2014. Kuva: Okorok / Wikimedia Commons CC BY-SA 3.0 DEED

YhteiskuntaKirjoittanut Ilona Iida Simes

Demokratian häivähdys ei unohdu, Venäjällä on toivoa

Maailmassa on ainakin kaksi ihmistä, jotka uskovat vahvasti siihen, että venäläisissä piilee vahva muutoksen voima ja että he tahtovat kulkea kohti demokratiaa. Näin tietävät selkeästi diktaattori Vladimir Putin ja tämän kolumnin kirjoittaja Iida Simes. 

Lukuaika: 3 minuuttia

Demokratian häivähdys ei unohdu, Venäjällä on toivoa

Rauhanmarssi Moskovassa 18.3.2014. Kuva: Okorok / Wikimedia Commons CC BY-SA 3.0 DEED

Vellamonkatu 30Vellamonkatu 30

Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.

Suomessa Helsingin Kansalaistorilla venäläiset aikovat protestoida oman maansa tyranniaa vastaan sunnuntaina 25. helmikuuta 2024. Toki ukrainalaiset protestoivat ensin, lauantaina 24. helmikuuta, kotimaassaan käytävää hyökkäyssotaa vastaan. Varmasti, kuten viime vuosina, myös venäläisiä osallistuu ukrainalaisten protesteihin etenkin ulkomailla. 

Silti venäläisiä osallistujia on aiemmin ollut säälittävän vähän, jos ajattelee, että maassa pitäisi pyrkiä muutokseen.

Jos katsoo tiedotusvälineistä vain sotaa ja julmuutta samalla lukien uutisia vangituista ja murhatuista oppositiopoliitikoista, Venäjällä on vaikea nähdä hyvän kehityksen mahdollisuutta. Aina on helpompaa olla kyynikko, “Putinin jälkeen tulee vain uusi Putin”, kuin uskoa asioiden parantuvan.

Kuitenkin jos Venäjää tarkastelee loogisesti, huomaa miten muutos hyvään on erittäin mahdollinen asia. 

Mutta ennen tämän kolumnin “kohti valoa” -osuutta kerratkaamme hieman kriisin syvyyttä.

VENÄJÄ HYÖKKÄSI UKRAINAAN kymmenen vuotta sitten, vuonna 2014, aloittaen taistelut Itä-Ukrainassa. Kiovassa kansa nousi kapinaan erityisen Venäjä-mielistä ja korruptoitunutta hallintoa vastaan, koska se halusi tehdä Ukrainasta länsieurooppalaisen demokratian slaavilaisen neuvostoromuvaltion sijaan. 

Tämä ei Venäjälle sopinut. Ja kriisi eskaloitui toden teolla 24. helmikuuta 2022, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen usealta rintamalta kohti Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa.

Koska Venäjällä on täysi mahdollisuus lopettaa tuo sota, kohdistetaan katse Venäjälle. 

VENÄJÄN KANSALAISYHTEISKUNTA JA demokratia eivät ole luhistuneet, ne ovat luhistettu. Valtaapitävä maan ylin johto, etunenässä presidentti Vladimir Putin, ei ole vuosiin sallinut vapaita vaaleja eikä edes protesteja. Sen hallinnoimat tiedotusvälineet suoltavat vihaista soopaa niin oman maan kuin muidenkin maiden tilanteesta.

Kreml ohjaa sotakoneistoaan Ukrainassa jättäen jälkeensä raunioita. Tarkoituksena ei näytä olevan kylien ja kaupunkien valtaaminen vaan tuhoaminen. Ohjusten pääkohteena on Ukrainan kansa ja sen orastava demokratia.

Venäjän 143 miljoonaa asukasta ovat suuri mysteeri monille sotaa seuraaville ulkomaalaisille. Miksi ihmeessä he antavat tämän tapahtua? Eivätkö edes ne satakymmenen miljoonaa ihmistä, jotka asuvat Venäjän Euroopan puoleisissa osissa Ural-vuorten tällä puolen, protestoi Kremlin hirmuvaltaa vastaan? 

Ukrainalaisia on 44 miljoonaa. Venäjän ja Ukrainan ennen niin läheisten suhteiden ansiosta suurella osalla ukrainalaisista on sukulaisia Venäjällä. Eivätkö edes sukulaiset kuule ukrainalaisten avunhuutoja?

SITTEN NE HYVÄT uutiset. Kun seuraa Kremlin tekosia, tietää mitä Kreml pelkää eniten: omaa Venäjän kansaa ja kaikkia hallintoa kritisoivia soraääniä. 

Se, että Venäjän johto on laajan ja tehokkaan väkivaltakoneiston ja aivopesun avulla onnistunut tukahduttamaan vastarintaa, ei siis tietenkään ole merkki siitä, etteikö protestihenkeä olisi eli etteikö kansassa kytisi epäluottamus omaan hallintoon. 

Ei, protestien puute kertoo vallan terrorin tehokkuudesta, ei kansan mielialasta. 

Putinin tahto väärentää vaaleja kuvastaa nimenomaan sitä, ettei kansalle voi antaa periksi piiruakaan. Eihän kansan enemmistö äänestäisi Putinia ja tämän kabinettia, jos ääniä ei pantaisi valmiiksi uurnaan.

Yksikin vapaa mielenosoitus, yksikin rehellisen journalistisesti tehty uutislähetys, teinityttöjen demokratiaprotesti tai punkkareiden performanssi romahduttaa maan korruptoituneen terrorikoneiston kuin korttitalon – näinhän Kreml meille aktiivisesti viestii muuriensa takaa.

Voi kunpa Venäjän kansakin ymmärtäisi vallanpitäjiensä pelon, siirtäisi nämä pian syrjään ja lopettaisi sodan.

EHKÄ MEITÄ VENÄJÄN kansan vahvuuteen uskovia on muitakin kuin Putin ja minä.

Tähän samaan jengiin oletettavasti kuuluvat vankilassa istuvat oppositiojohtajat Vladimir Kara-Murza ja Ilja Jašin, Venäjältä ulkomaille muuttaneet kirjailijat Mihail Šiškin ja Ludmila Ulitskaja, journalisti Artemi Troitskista puhumattakaan, entinen oligarkki Mihail Hodorkovski, šhakkimestari Garri Kasparov, oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin leski Julia Navalnaja ja Navalnyin tiedottaja Kira Jarmyš… ja vaikka keitä, joita me emme vielä tunne, mutta jotka ovat valmiina tarttumaan hetkeen kun se koittaa. 

mainos

Journalisti Masha Gessen sanoi minulle muutama vuosi sitten kaipaavansa Venäjän 1990-lukua ja silloin koettua “demokratian häivähdystä”. 

Kukapa ei kaipaisi! 

Rakastin kuumaa Moskovaa, sen ihania ihmisiä ja surrealistista arkea. Huokailen muistellessani, miten Pietarissa raikasivat kymmenet radioasemat ja kaikkialla luettiin lehtiä – hyvin toimitettuja, kiinnostavia sanoma- ja aikakauslehtiä. Oli ympäristö-, ihmisoikeus- ja seksuaalisen tasavertaisuuden järjestöjä sekä mielenosoituksia näiden ajamien asioiden puolesta. Teattereissa esitettiin kaikkien ulkoa osaamia klassikoita, tunteikasta nykydraamaa, kreisiä komediaa ja repivän räävitöntä satiiria. Juhlat Tšeljabinskissa eivät loppuneet auringonlaskuun eikä edes sen nousuun.

Vaikka samaan aikaan 1990-luvulla presidentti Boris Jeltsin ja oligarkit diilasivat neuvosto-omaisuuksia käteiseksi, kansa nautti ennenkokemattomista vapauksista. 

Jos minä, suomalainen Venäjän-matkaajakaan, en ole Venäjän vapauden aikaa unohtanut, miten venäläiset sitten voisivat sen unohtaa? 

Eivät he voikaan sitä unohtaa. Eli toivoa on, ja paljon. 

Mielenosoitus ”sotaa vastaan” maaliskuussa 2014 Moskovassa. Oikeanpuoleisessa banderollissa lukee ”Putin pelkää Navalnyia”. Wikimedia Commons.