Lukuaika: 2 minuuttia

menneisyyden syvyydet tässä valon ja pimeän sekasotkussa*

Tyttö yli laidanTyttö yli laidan

Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.

Tunnen itseni kesken juoksun liiskatuksi torakaksi jonka pyhin henki väräjää vielä sen kuolleissa ja amputoiduissa raajoissa. Ehkä se uneksii. Unen ja valveen väliin on ihmismielen kartoissa sijoitettuna harmahtava tiedostamattoman alue, jossa psyyken puolustusmekanismit eivät ole vahvimmillaan. Ehkä elämän ja kuoleman välissä on samaa harmaata.

Heräsin pitkästä aikaa painajaiseen. Yritin huutaa, koska olin tukehtumaisillani häkään ja halusin pelastaa jonkun toisen joka oli juuri astumaisillaan huoneeseen. En pelastanut, en pelastunut. Palailin todellisuuteen harmaan kautta. Yritän saada silmät auki ja samalla mietin miksi ne pitäisi avata. Jotta tunnistaisi ruumiit, ehkä? Tunnustaakseni ruumiit. Tervetuloa, minä ja minä, otaksun, saisinko esitellä kaikki kuolemamme? Rauhoitin itseni avaamalla kirjan.

***

Avasin kirjan puutarhan kohdalta,
annoin sen nuuhkia viimevuotisia lehtiä.
Ensivaikutelma: Auringonpistoksen juuret siellä, kuulen.

Tämä on Karri Kokon Kehre. Se tuli omia teitään. Ensin se ei tullut ollenkaan. Aivan kuin kirja olisi odottanut oikeaa hetkeä, kevennettyä alkukevättä, kirkasta ja turhimmasta harmaasta vapaata aukkoa juuri tällä pihalla jotta pääsisi luonnonvaloon ja liiterin viileälle rapulle olemaan. Tai sitten posti on vain posti, päätön torakka ja Molokin kita. En tiedä mihin ensimmäinen kirja meni, mutta toivon, että se on löytänyt tiensä jonkun luo. Pidä sinä siitä kiinni, mutta anna sen silti olla, älä kahlitse. Pidä siitä hyvää huolta, pidä se avoinna. On varmaankin syynsä sille että se tuli: Tämä on totta eikä kirja.

***

Runoilija parka. Meinasin sanoa, että nämä sanat ovat paikoitellen kuin omaa hengitystäni. Hengitän muutenkin, jotenkuten, mutta nämä sanat laskeutuvat palleaan asti ja ulos sieltä, ilma kipua, ilman kipua, keveinä ja kirkkaina, sydän kepeä kuin lasi kirkkainta vettä.

Todellisuudessa runoilijaa ei tarvitse sääliä, ei runon puhujaakaan. Miten kaunista onkaan lukea, kaikki kirkkaus ja rauha, havaintojen inhimillisyys ja sanojen paino. Miten onnelliseksi voi tulla yhdestä sanasta ja kahdesta sanasta ja sitten revetä ahmimaan ja ymmärtää, että tämä pöytä on katettu minulle, vain minulle. Saan syödä kaiken, jokaisen kuljeskelun ja kahvilan, leikkisät sanaparit, yltäkylläiset kaksoismerkitykset ja vielä nuolla kaiken puhtaaksi, rivien välitkin.

Kirjoitan jokaisen sanani väärin. Naurattaa, koska se on kertoo yleensä pidäkkeettömästä lähes lapsenomaisesta innostuksesta (tosin joskus myös raivosta.) Nyt se on silkkaa iloa ja aurinkoa. Kukat, kevät, tähän hätään en keksi muita lääkkeitä.

***

Luulen, että Karri Kokon Kehre ansaitsee enemmän kuin saa. Se ansaitsee ylensyövän lukijansa. Kehre saa ainakin minut taas rakastamaan sanoja ja rakastamaan runoja. Se palauttaa horjuvan uskoni siihen, että todellisia sanoja jotka leviävät moneen suuntaan on vielä olemassa. Että kaikkien somevaikuttajien ja muotibloggarien ja dekkareiden ja muun ryönän seasta nousee jotakin ravinnoksi kelpaavaa. Sellaista joka elää ja säilyy pitkään ja jolla ei ole parasta ennen päivämäärää. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kokon sanat vaikuttavat ja vakuuttavat näin. Ne ovat varmaankin yksi syy, miksi kirjoitan miten kirjoitan. Kiitos siitä. Unen kuolema on jo poissa.

Kursivoinnit Karri Kokon runoteoksesta Kehre, NTAMO, 2020.

Kommentoi Facebookissa