Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään kokonaan digitaalisesti. Tarjolla on tuttuun tapaan aamukeskusteluja, klassikoita ja uutuuksia. Tosin ymmärrettävistä syistä uutuuksia on tavallista vähemmän.
Olen nähnyt ohjelmiston pitkistä elokuvista melkein puolet etukäteen ja lienee samalla kuluttajaystävällistä paljastaa, että osa elokuvista on saatavilla (esim. vuokrattavana) jo nyt muualta ja esim. Teuvo Tulion Nuorena nukkunut on saatavilla täysin ilmaiseksi Elonetistä myös festivaalin päätyttyä. (Pyrin käyttämään ensisijaisesti festivaalin käyttämiä nimiä ja sen lisäksi tarpeen vaatiessa myös kotimaista käännösnimeä tai alkuperäisnimeä.)
Jännittävää nähdä miten suosituksi digifestivaali nousee ottaen huomioon, että perinteisesti Sodankylän erityispiirre numero yksi on sen tunnelma. Jotkut ehkä matkustavat nähdäkseen pelkästään elokuvia, mutta isohko osa suuntaa Lappiin etunenässä muista syistä. Ja elokuvienkin perässä matkustavista moni perustelee matkaa varmasti ainutlaatuisilla mahdollisuuksilla nähdä niitä vieraiden läsnäollessa sekä livesäestettyjen (35mm:n filmin) mykkänäytösten vuoksi. Niitä on mahdoton kokea kotona.
Vuoden 2020 ohjelmisto on silti lähes yhtä tinkimättömällä tavalla kuratoitu kuin mikä tahansa muukin vuosi. Mukana on älykkäitä satiireja kuten Formanin Tsekkoslovakiassa ikiaikaisen esityskiellon saanut Firemen’s Ball (Palaa, palaa; 1967), Ettore Scolan nerokas Terassi (La terrazza, 1980) ja Agnieszka Hollandin toiseen maailmansotaan sijoittuva Europa, Europa (Hitlerjunge Salomon, 1990).
Forman ja Holland tekevät elokuvissaan poliittista satiiria kommunisteista ja natseista, kun taas Italian vasemmisto- ja kommunistipuolueissa jäsenenä olleen Scolan iva kohdistuu etenkin elokuvateollisuuteen, mutta myös tietyn sukupolven älymystöön. Kaikki kolme elokuvaa ovat huumorinsa vuoksi varsin viihdyttäviä katsoa, mutta Scolan kerronta on astetta haasteellisempi — tosin sitäkin palkitsevampi.
Scola kertoo terassi-illallisella kohtaavien ihmisten eri polkuja, mutta kukin tarina kerrotaan erikseen ja Scola palaa takaisin ajassa samalle illalliselle aloittaakseen uuden henkilökuvan. Vaikka rooleissa nähdään Jean-Louis Trintignant, Marcello Mastroianni, Serge Reggiani, Ugo Tognazzi ja Vittorio Gassman, kyseessä ei välttämättä ole Scolan parhaiten tunnetuin tai lämminhenkisin elokuva. Se on silti mielestäni tämän vuoden ohjelmiston paras elokuva (ja Antti Alasen mukaan Scolan mestariteos).
Ohjelmiston uutuuksista erityisen kiinnostava on seitsemän vuotta raittiina olleen, Roomassa nykyään asuvan Abel Ferraran paluuelokuva Tommaso. Ferrara on toki tehnyt elokuvia tasaiseen tahtiin, mutta Cannesin virallisiin valintoihin nostettu Tommaso herätti sen verran paljon kehuja, että sen oikeudet ostettiin useampaan maahan. Elokuva sai perjantaina myös digiensi-illan Yhdysvalloissa, ja New York Times nosti sen viikon ensi-illoista kriitikon valinnaksi positiivisen arvion kera.
Varsin pienellä budjetilla kuvatussa “perhe-elokuvassa” Roomaan muuttanut Tommaso (Willem Dafoe) käy AA-kokouksissa, kävelee pitkin Rooman katuja, opettelee italiaa ja hoitaa pientä lastaan yhdessä nuoremman vaimonsa (Cristina Chiriac) kanssa. Aluksi realistiselta draamalta vaikuttavaan kerrontaan tulee mukaan fantasiaelementtejä, ja Siberian tavoin se heijastelee päähenkilön (ja sitä kautta eittämättä myös Ferraran) omia pelkoja ja (seksuaali)fantasioita.
Elokuva herätti myös kritiikkiä Cannesissa lähinnä (Ferraran kanssa yhdessä olevaa ja elokuvassa puolisoa esittävää Chiriacia) vanhempien naisten toimesta eikä sen naiskuvassa ehkä ole mitään hurraamisen arvoista, mutta on ilo nähdä elokuvataiteen hallitsevalta ohjaajalta omaleimaista ja omaehtoista elokuvaa. Tuotantovälineiden (eli leikkaustyökalujen ja kameroiden) halventumisesta on paasattu pitkään, mutta fiktioelokuvan saralla oikeastaan vasta Ferraran kohdalla niiden olemassaolosta voi iloita.
Muista uutuuksista on syytä mainita Agnieszka Hollandin tämän vuoden Berlinalessa esitetty Charlatan (jota en ehtinyt nähdä), jonka ensiesitys Sodankylän digiohjelmistossa on ensimmäinen vuonna 2020 valmistunut Suomessa esitettävä art house -elokuva. Hollandin muista töistä voi suositella muutama vuotta sitten ilmestynyttä, varsin onnistunutta elokuvaa Jäljet (Spoor, 2017).
Niin ikään maininnan ansaitsee Kantemir Balagovin viime vuoden Cannesissa ensi-illan saanut Beanpole (Дылда). Vasta 90-luvulla syntynyt Balagov hallitsee visuaalisen kerronnan vakuuttavalla tavalla, ja vaikka käsikirjoitus on ohut, niin sen etuihin kuuluu tuore näkökulma: elokuvassa seurataan vuonna 1945 sodasta palaavien venäläisnaisten elämää.
Mukana on myös Suomessa varsin vähäiselle huomiolle — ja ehkä syystäkin — jäänyt Dardenne-veljesten Young Ahmed (La Jeune Ahmed, 2019). Kahdesti Kultaisen palmun voittaneet veljekset tekevät jälleen teknisesti ja kerronnallisesti taitavaa elokuvaa, mutta voi kysyä onko muslimipojan radikalisoituisesta kertova tarina järkevä aihevalinta 50-luvulla syntyneille dinosauruksille. Ottaen huomioon, että nykyään kiinnitetään erityistä huomiota siihen ketkä saavat kertoa ja keiden tarinoita, niin valkoihoisten belgialaisten kyky seurata nykymaailmaa alkaa kyseenalaistua.
27-vuotiaana erikoisessa auto-onnettomuudessa kuolleen Anton Yelchinin viimeiseksi pääosarooliksi jäänyt Porto on herkkä ja sensuelli kuvaus romanssista. Samalla se on myös henkeäsalpaavan kauniisti filmille tallentoitu oodi Portugalin toiseksi isoimmalle kaupungille.
Loppukaneettina todettakoon, että näiden lisäksi tietysti erityistä kiinnostusta herättää perinteisesti ilmaiseksi tarjolla olleet aamukeskustelut. Hinnoittelu on jätetty festivaalin sivuilla arvoitukseksi, mutta lipunmyynti alkaa huomenna, joten eiköhän sekin selviä pian.
