Dressed to Kill täyttää 40 vuotta

Postikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Nancy Allen on murhaajan kiikarissa

Brian De Palman parhaimpiin elokuviin lukeutuva Dressed to Kill (Tappava tunnustus) tuli ensi-iltaan 40 vuotta sitten heinäkuussa ja sen vuoksi siitä järjestetään juhlanäytös Helsingin Kesäkino Engelissä 15. heinäkuuta. 

Twitterissä kiersi joitain vuosia elokuvahullutus, jossa kukin käyttäjä listasi omaan ketjuunsa 100 suosikkiaan. Valitsin tuolloin De Palman slasher-elokuvan sijalle 99., sillä siinä on mukana kaikki ohjaajan leimallisimmat tyylikeinot ja -lainat. Toki valitsin sen myös siksi, että Dressed to Kill on mielestäni De Palman paras ja viihdyttävin elokuva.

Valtaosassa elokuvaa seurataan Liziä (Nancy Allen), joka joutuu murhan pääepäillyksi löydettyään ruumiin hissistä. Hän näkee hississä myös vilauksen aurinkolaseihin sonnustautuneesta murhaajasta ja joutuu siksi sarjamurhaajan kiikariin.

De Palma lainaa juonen eri kohdissa selkeästi Hitchockin Psykoa (Psycho, 1960), mutta mukaan mahtuu myös museokohtaus Metropolitan Museum of Artissa, jossa tapahtuva pitkä seuraamisleikki viittaa Vertigoon (Alfred Hitchcock, 1958). John Carpenterin käsikirjoitukseen pohjaavassa amerikkalaisessa giallossa Laura Marsin silmät (Eyes of Laura Mars, Irvine Kershner, 1978) on samankaltainen hissimurha ja loppukäänteessäkin on samankaltaisia elementtejä kuin De Palman elokuvassa.

Toisaalta omaperäisyys ei ole juuri koskaan lukeutunut De Palman vahvuuksiin. Väkivaltaisiin elokuviin erikoistunut ohjaaja on kuin sulatusuuni, jossa ilmiselvistä lainoista syntyy hypertyyliteltyä puhdasta elokuvaa. Pitkiä kamera-ajoja säestää Pino Donaggion (mm. Dressed to Kill), Bernard Herrmannin (Sisters, 1972; Obssession, 1976) tai viime yönä kuolleen Ennio Morriconen (The Untouchables, 1987; Casualties of War, 1989; Mission to Mars, 2000) musiikki. Joskus pitkiäkin pätkiä ilman repliikkejä kulkevat osiot huipentuvat split screen -tekniikkaan. Vaikka Tarantino harvemmin lainaa tunnetuimpia klassikkoja, niin monella tapaa De Palma on yksi ohjaajan selkeimpiä elokuvallisia hengenheimolaisia ja esikuvia.

Dressed to Killissä nämä tyylikeinot ovat omimmillaan takaa-ajokohtauksissa, joita on moneen lähtöön. Alun museokohtauksen flirttailu tuntuu pahaenteiseltä ja linkittyy helposti varsinaiseen murhaan. Monine käänteineen – kuka seuraa ketäkin – museokohtaus on kuin koko elokuva pienoiskoossa.

Myöhemmin Liz ja Peter (Keith Gordon) kyttäävät ja kuvaavat murhaajaa terapeutin (Michael Caine) vastaanoton ulkopuolella tavalla, joka De Palman mukaan on suoraan hänen omasta lapsuudestaan. Dokumentissa De Palma (Noah Baumbach & Jake Paltrow, 2015) ohjaaja kertoo, miten hän seurasi ja valokuvasi isäänsä, jolla oli suhde avioliiton ulkopuolella. Myöhemmin hän käytti kokemusta Dressed to Killin käsikirjoituksessa ja loi Peterin hahmon omaksi kuvakseen.

De Palma oli siis jo pienestä pitäen sisäistänyt rikos- ja kauhuelokuviin olennaisesti kytkeytyvän kyttäämisen. Pakonomainen seuraaminen – usein kameran seuratessa (murhaajaa pakenevaa) naista – on De Palman elokuvien yksi leimallisimpia piirteitä eikä pelkästään mainittujen genrejen lainalaisuuksista johtuen. Lähes perverssi motiivi muuttuu kuitenkin De Palman käsissä taiteeksi, jossa pitkät steadicam-otot sekä pitkittävät jännitystä että muodostuvat teknisen mielikuvituksen ilotulitukseksi.

Dressed to Kill ei luonnollisestikaan ole täydellinen tai kokonaan ongelmaton, ja aikanaan De Palman elokuvia kritisoitiin lähes järjestäen niiden raa’an naisiin kohdistuvan väkivallan vuoksi. Tästä huolimatta Pauline Kael oli yksi ensimmäisiä De Palman kieli poskessa -mentaliteettia ymmärtäviä kriitikoita. Vuoden 1980 heinä-elokuun vaihteessa ilmestyneessä New Yorkerissa Kael ylisti De Palman elokuvaa kahden aukeaman verran.

Kommentoi Facebookissa
Mikko Pihkoluoma