Tyttö yli laidan
Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.
Yläkerran pojat pelaavat tietokoneella aamuviiteen. Välillä ne käyvät vessassa. Kuulen hiiren ja sormen yhteistyöstä syntyvän nakutuksen sänkyyni. Se kuulostaa ammattitappamiselta. Neljältä havahdun tunteeseen, että joku kusta lorottaa suoraan korvaani.
Kävin jo viikkoja sitten esittelemässä itseni pojille ja kertomassa, etten vastusta elämän synnyttämää möykkää, mutta haluaisin joskus nukkua ilman näitä sotaisia esileikkejä, heräämättä raivoisaan ulinaan kello kolmelta yöllä. Eteisessä leijui tuulettamaton miesenergia, johon sekoittui vahva CS:n lemu. Kahta päätä itseäni pidempi nuorimies kumartui oviaukosta kohti ja oli pahoillaan. Nyt se maastoutuu lähikaupassa energiajuomapisteen läheisyyteen; ei tervehdi kunnolla.
Olen kyllästynyt miesenergiaan ja testosteronin löyhkään. Vuosikymmeniä olen ihaillut elämäni miehiä: kuvataiteilijoita, muusikoita, kirjailijoita, elokuvaohjaajia ja runoilijoita. Olen silti päästänyt itseni helpolla. Miehiä on liikaa tekemässä niitä asioita, joita rakastan. Miehet myös pääsevät helpommin valokeilaan ja sen liepeille, vahvoina ja vahingoittumattomina jalopuun versoina. Heillä on etunaan syntymävalta ja huolettomuus itseilmaisun suhteen, omistussuhde maailmaan. Naiset ovat usein jo tässä vaiheessa vähän kärsineen näköisiä ja ottaneet osumaa jonkun matalakattoisen lasirakennelman sisällä poukkoillessaan. Jossain elämänvaiheessa kyllästyin kyllä naisiin ja naiseuteenkin, kuukautisverellä maalattuihin taidekoulutauluihin ja sinivedellä värjättyihin maagisiin kuukautissuojiin, joiden avulla voi lentää ja hypätä laskuvarjolla.
Tein sitten tietoisen uudenvuodenlupauksen kuluttaa ja arvostaa enemmän naisia. Naisten puhetta, liikettä, sanoja ja tekoja. Nimenomaan miesten kustannuksella.
Ensin päätin vaatimattomasti, etten aio ostaa tai lukea yhtäkään miehen kirjoittamaa kirjaa. Se tuntui liian helpolta. Lisäsin listalle asioita:
Välttelen miesten galleria- ja museonäyttelyitä, ellen saa niiden näkemisestä palkkaa.
Jätän katsomatta miesten tekemät elokuvat, sarjat ja dokkarit, elleivät ne sisällä naispääosaa.
En käy festareilla ja keikoilla, joissa pääosa esiintyjistä on miehiä.
Yksityinen missioni alkoi salakavalasti hahmottua katsellessani jotakin keskinkertaista rikossarjaa. Aloin miettiä, kuinka monta naiseen kohdistuvaa mielikuvituksellista raiskausta, murhaa, tappoa ja muuta rikollista toimitusta, olen vuosien mittaan katsonut veri kielellä. Ja varsinkin sitä mietin, miten huolimattomasti olenkaan tyydyttänyt viihteennälkäni juuri näin.
Naisen viihdepainotteinen raiskaaminen ja tappaminen on yksi helpoimmista kliseistä. Kun sitä on jatkunut vuosikymmenet, on käsikirjoittajan työ muuttunut haastavaksi. Ei enää riitä, että nainen raiskataan, kuristetaan, paloitellaan ja viskataan virtaan matkalaukussa. Teon on oltava aina vain mutkikkaampi ja visuaalisesti shokeeraavampi, jotta sarja säilyttää katsojalukunsa ja viihdemaailman palkintonsa. Mitä kipakampi sarjamurhaaja ja mitä enemmän kuoliaaksi kidutettuja naisia, sen parempi. Suosituksi on tullut myös kirjoittaa jonkun sarjan toiseen tai kolmanteen tuotantokauteen – ikään kuin selityksenä vahvan naisroolin eriskummalliselle vahvuudelle – traumatisoiva raiskauskohtaus jonnekin menneisyyteen. Siitä voi ammentaa loputtomiin.
Epäterävä hahmotelmani alkoi kirkastua, kun kävin marraskuussa kuuntelemassa Kirjakantti-tapahtumaan liittynyttä Ajan virrassa – Taiteilijat historian murrosvaiheissa -keskustelua. Tilaisuudessa puhuivat enimmäkseen miehistä ja vuodesta 1918 kapellimestari Atso Almila ja historioitsija Teemu Keskisarja. Monessa modernissa savupirtissä on Keskisarjan mentävä kotijumalan kolo ammollaan, joten tupa oli täynnä. Enimmäkseen meitä keski-ikäisiä naisia ja ainakin omasta mielestään edes jonkin sodan käyneitä miehiä.
Ei siinä mitään, Keskisarja artikuloi ja kirjoittaa kiinnostavasti ja selkokielellä ei niin modernista miehestä: Aleksis Kivestä, Garl Gustav Mannerheimista, Toivo Kuulasta ja Kalle Päätalosta. Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus, on suorastaan rakkaudenosoitus kielelle. Kahden tunnin tilaisuudessa ei puhuttu naisista kertaakaan. Heihin tosin viitattiin ohimennen, kuin muistutuksena siitä, että tällainenkin elämänmuoto on olemassa. Ensimmäiseksi naisen olemassaoloon viittasi Atso Almila, muistellessaan hetken isoäitiään ja tämän surua. Yleisöstä joku kysyi Minna Canthista. Minna Canth Kuopio ry oli yksi tilaisuuden järjestäjistä ja tämä vuosi on Canthin 175 juhlavuosi. Keskisarjaa ei Minna Canth kiinnostanut. Se on niin tylsä. Ja vielä köyhien asialla. Myöhemmin historioitsija lipsautti sellaisen yksityiskohdan, ettei lue edes naisten kirjoittamaa tietokirjallisuutta. Armollisesti hän lupasi perehtyä sellaiseen, heti kun jotakin kiinnostavaa ilmestyy.
Jos Aleksis Kivi olikin työtä vieroksuva totaalikieltäytyjä, jonka hermot hädintuskin kestivät kirjoittelua, niin Minna Canth riekkui aikanaan senkin edestä. Onhan se hämmentävää, kirjailija, kauppias, seitsemän lapsen yksinhuoltaja, yhteiskuntakriitikko, tasa-arvoisen koulutuksen ja köyhien puolustaja. Nainen!
Pääsin lähelle paniikkikohtausta. Ilmassa leijui sankka kansallismielisyys ja ajan virta seisoi enimmäkseen vuodessa 1918 ja sen lipeillä koko tilaisuuden ajan. Kukaan ei viitannut naisiin minkäänlaisina toimijoina. Ei punakaartilaisten naisten kohtaloihin tai esimerkiksi Martta Koskiseen, josta myöhemmin tuli viimeinen suomessa teloitettu nainen. Kukaan ei muistanut sitä, että naistaiteilijoitakin tosiaan oli, mutta ajan henki oli lähinnä vaieta heidät kaikin tavoin kuoliaksi (esimerkiksi murskakritiikillä ja jättämällä naisten teokset sivuun tärkeistä näyttelyistä). Itsenäisen ja kansallismielisen isänmaan pontevaan imagoon ei sopinut mitään niin heiveröistä kuin nainen.
Aivan kun joku olisi läpsinyt päin naamaa. Jälkeenpäin yritin pohtia, miksi juuri tässä kohtaa tuntui, että oma ihmisyys, sukupuoli ja käsitys tasa-arvosta jotenkin valahti lopullisesti nilkkoihin. Miksi ei 30 vuotta sitten? En tiedä. Ja se, etten tiedä, kiihotti minut mustavalkoisiin ja hurmoksellisiin lupauksiini.
Vaikka uudenvuodenlupausta on vaikeaa ja aika mahdotonta pitää, se alkoi nopeasti toimia. Se toimii samalla tavalla kuin raskaana ollessa. Kaikkialla näkee paisuneita vatsoja ja lastenrattaita ja kyyneleet juoksevat poskille kun katsoo dokumenttia sukupuuttoon kuolevista dinosauruksista. Minun dinosaurukseni ovat pieniä: Joose Keskitalon keikka ja uusi levy tai True Detectiven kolmas kausi ja vahingossa avattu kaverin uusi blogi. On vaikeaa löytää viihdettä, josta nauttia. Lähimmäs olen päässyt katsomalla Cris Krausin romaaniin I love Dick perustuvaa samannimistä tv-sarjaa. Sen käsikirjoittajat, Sarah Gubbins ja Jill Soloway, ovat naisia ja sarjan soundtrack sisältää enimmäkseen naisten esittämää musiikkia.
Lupauksen toteuttaminen on haastavaa venkoilua halun, kiinnostuksen ja viitseliäisyyden kesken. (Ottakaa minulta Samuli Putro, niin näette minut kuumeisesti hinkaamassa play-nappia 24/7, dinosaurustippa linssissä.) Vaikka minua alkaakin nyt naurattaa oma itsekyhäelty idiotismini, niin on tässä paljon hyvää. Olen puhunut paljon naisten kanssa. Juuri nyt käyn neuvotteluja Game of Thronesin uuden tuotantokauden katsomisesta. Onko siinä kyllin vahvoja naisrooleja? Entäs se järjetön ja epäolennainen tissien määrä, mille hirnuin ensimmäisellä tuotantokaudella niin paljon, että jätin katsomisen kesken? Entäpä tämä meidän ystävyytemme rakas P, kestääkö tämä sen, ettemme seuraisikaan sarjaa yhdessä? Samalla, kuin itsestään, puutumme naiseuteen, oman todellisuutemme suratoistoon.
Kaikki vanhat kliseetkin tutuvat nyt jotenkin tuoreilta. Olemme naureskelleet naisten kanssa sille, kuinka jo vuosikymmenet olemme vastailleet kiltisti samoihin kysymyksiin. Täytyy olla armollinen itselleen, vaikka sen suhteen, että jossain vaiheessa on jättänyt huutelun tasa-arvon perään ja lukinnut korvansa tehdäkseen sitä mitä huvittaa. Yksi vakiokysymys koskee aina hylättyjä lapsiamme. Ai sä oot taiteilija? Miten niille lapsille nyt käy, kun äiti on viikon jossain Afrikassa tai Latviassa? Miten voit hylätä lapsesi? (Helposti voin. Lapsellani on isä.) Vuonna 2019 kysymys on ihan hullu.
Viimeksi eilen ”terapiassa” (käyn opetuksen ohessa yhdistyksen pj:n työhuoneessa tasaisin väliajoin harjoittamassa hysteriaa) tajusin, ettei yksikään nainen ole koskaan puuttunut kirjoittamiseeni. Sen sijaan moni mies, täysin tuntematon puskista huutelija on useammin kuin kymmenesti, tiennyt mitä ja mistä minun pitäisi kirjoittaa. Ja (onneksi vain) kerran elämässäni, mies on puolestani kirjoittanut tekstini uudelleen, juuri niin kuin se pitäisikin kirjoittaa.
Naureskelu vapauttaa, mutta olen myös hirveän tosissani. Luulen että se yhtäkkinen romahdus siellä tilaisuudessa, oli sellainen täyttymyksellinen kohta omassa elämässä. Sellainen, jota ei käsitä, ennen kuin on tarpeeksi vanha ja huomaa jonkin ikävän ja vielä tarkoin määrittelemättömän asian jatkuneen vaikka viimeiset 30 vuotta. Yhtäkkiä sen tukehtumisen seasta erottuu helvetillisen sotkuinen vyyhti punaista lankaa ja aivoissa täräjää. Siitä sitten punomaan.
Yläkerrassa kustaan taas.
