Tarantinon jaaritteleva Once Upon A Time… in Hollywood

Tarantinon elokuvat ovat olleet jo monia vuosia kriittisemmin suhtautuvien katsojien syynissä, koska ne ovat venyneet yhä kauemmaksi viihde-elokuvien rakenteista. Death Proofin jälkeen tehdyt Tarantino-elokuvat paranevat lähes poikkeuksetta toisella katsomiskerralla, kun jaarittelevan kerronnan kohokohdat on jo tiedossa. Myös Once Upon A Time in Hollywood on elokuva, jossa kestää todella kauan ennen kuin mitään alkaa tapahtua.

Vuosi 1969 oli käännekohta koko Hollywoodille. Studiokausi koki järisyttäviä muutoksia, kun systeemin ulkopuolelta noussut Easy Rider teki valtavan tuloksen lippuluukuilla. Kuusi vuotta myöhemmin Steven Spielbergin Tappajahin menestys kehitti kesähitin konseptin, kun studiopamput tajusivat sen ja Tähtien sodan myötä miten paljon rahaa yhdellä elokuvalla voi tehdä. 

Sen jälkeen Hollywood on kehittynyt samaan suuntaan koko ajan. Ja Tarantinon uusin elokuva on pitkiä sivupolkuja harrastava rakkauskirje tuolle vanhalle Hollywoodille. Tarantinon rakkaus ei tosin ole sokeaa tai yksiselitteisen ylistävää, sillä elokuvassa on oikeastaan pelkästään epäilyttäviä hahmoja. 

Leonardo DiCaprio esittää uran laskusuhdanteessa olevaa näyttelijää, joka ei ole erityisen innostunut lähtemään spagettiwesternien kuvauksiin Italiaan. Rick Daltonia vaivaa lisäksi alkoholismi, repliikkien unohtelu ja hän haukkuu italowesternejä, minkä valveutunut katsoja ymmärtää olevan jotain mitä Tarantino ei allekirjoita. 

Elokuvan nimeä on vaikea olla liittämättä maailman parhaita spagettiwesternejä (elokuvan mukaan kolmanneksi paras ohjaaja oli Sergio Corbucci) ohjanneen Sergio Leonen upeaan mafiaelokuvaan Once Upon A Time in America, joka julkaistiin sekä tv-sarjana että elokuvana. Netflixissä julkaistiin juuri versio Hateful Eightin tv-versiosta ja lienee ainoastaan ajan kysymys, koska Tarantino alkaa ohjata televisiosarjoja, sillä hän on uhannut tekevänsä enää yhden elokuvan.

Elokuvassa on pitkät pätkät televisiosarjan kuvauksista ja kohtaus, jossa Margot Robbien esittämä Sharon Tate menee katsomaan omaa roolisuoritustaan elokuvassa The Wrecking Crew (läheisessä elokuvateatterissa pyörii myös Pendulum, jos joku haluaa tankata ennakkoon Tarantinon viittaamia elokuvia).

Joidenkin mielestä Sharon Taten murha elokuussa 1969 tappoi Hollywoodin viattomuuden, mikä on keskeisiä varjoja elokuvan yllä. Mutta pelkkää murhakertomusta ei kannata odottaa, sillä Tate on vain yksi hahmo pitkään juonettomalta vaikuttavassa hengailuelokuvassa.

Jotain kertonee se, että jännittävimmissä kohtauksissa Daltonin stunttimies (Brad Pitt) ajelee autolla pitkin Los Angelesin kukkuloita ja kuuntelee radiosta suosikkejaan. Stunttimiehen huhutaan tappaneen vaimonsa ja päässeen pälkähästä. 

Pittin rooli huhujen riivaamana miehenä heijastelee hänen omaa elämäänsä ja tuo melkein väkisin mieleen Angelina Jolien eroon liittyneet skandaalit. Yhdellä ajelullaan hän nappaa kyytiin alaikäiseltä näyttävän liftarin, mutta Tarantino hämää eikä vie kliseisen eroottiselta vaikuttavaa kohtausta siihen suuntaan mihin luulisi. Muuten eniten paljasta pintaa elokuvassa esittelee Pitt, joka seisoskelee vähintään useita sekunteja selkä kaarella ilman paitaa tehden korjaustöitä Daltonin talon katolla.

Once Upon a Time in Hollywoodia voisi kuvata kypsäksi elokuvaksi, jossa on paljon surumielisyyttä ja epätäydellisiä ihmisiä. Elokuva ei tunnu asettuvan mihinkään niistä ennakkomuoteista, joita elokuvalle olisi voinut kuvitella. 

Siinä ei ole lainkaan Hollywood-länkkärien kaltaisia sankareita ja rikollisia. Sharon Taten avioliitto Roman Polanskin kanssa tuo elokuvaan väkisin sudenkuoppia, jotka Tarantino välttää aika taitavasti. 

Kyseessä on ennen kaikkea upealle 35mm:n filmille kuvattua — ja siltä Cannesissa projisoitua — ajankuvaa, jonka miehisyys voi olla rasite joillekin. Pahempi puute on pitkä odottavat jaksot tv-kuvauksissa ja kohtaukset, joissa kaikki elokuvan hahmot kerääntyvät tv:n äärelle. Silti vaikka Tarantino uusimman katseleminen voi olla koettelevaa, se jää kummittelemaan mieleen useiden päivien ajaksi. Paljon elokuvia rakastavien on myös melkein pakko nähdä se uudelleen.

Kommentoi Facebookissa
Mikko Pihkoluoma