Lisää rakkautta ja anarkiaa

Olen tähän mennessä nähnyt reilusti yli 20 elokuvaa Rakkautta ja anarkian ohjelmistosta. Edellisten kolmentoista lisäksi tässä on vielä katsomisvinkkejä seitsemän elokuvan osalta. Ennen High Lifen ensimmäistä näytöstä ehdin todennäköisesti vielä nähdä sen ja  kirjoitan aika varmasti jotain siitä letterboxdiin.

Koitin keskittyä niihin elokuviin, joista pidin, mutta myös epäsuosituksia voi kysellä, jos jonkin elokuvan kohdalla epäilyttää.

And Then We Danced 

Levan Akinin (Certain People) kansainvälinen läpimurto ja Ruotsin Oscar-ehdokkaaksi valittu And Then We Danced sijoittuu Tbilisiin. Georgiassa homotanssijoilla ei ole paikkaa perinteisten tanssien maailmassa, mutta tästä huolimatta Merab tekee kaikkensa saadakseen miestanssijalle vapautuneen paikan maailmaa kiertävästä tanssiryhmästä. Hän tosin ihastuu hänen kanssaan paikasta kilpailevaan Irakliin, jonka kanssa he harjoittelevat aamuisin ennen muiden tuloa.

Akinin elokuva on hyvä ehdokas Dirty Dancingin jälkeen väkevimmäksi tanssielokuvaksi, joka sisältää henkeäsalpaavan upeaa sanatonta kerrontaa. Katseiden, eleiden ja georgialaisen musiikin välityksellä Akin paljastaa hahmojensa sielunelämästä enemmän kuin tarpeeksi. Ensirakkauden kuvauksena Akinin elokuva menee myös heittämällä ohi Guadagninon saavutuksesta. 

Ranskassa syntyneen Mathilde Dedyen (Luokkajuhla) tuottama elokuva on Robynin Honey-kappaletta lukuunottamatta varsin epäruotsalainen. Tekijät ainakin rakentavat illuusion siitä, että he ovat sitoutuneet kuvaamaan Tbilisia ja georgialaista kulttuuria autenttisesti. Loppua kohden käsikirjoituksen ideat meinaavat loppua kesken, mutta Akin pitää elokuvan yllättävän hyvin kasassa ja uskaltaa vielä riskeerata kaiken tunteikkaassa finaalissa. 

The Man Who Played with Fire

Henrik Georgssonin dokumentti Stieg Larssonista sukeltaa syvälle pohjoismaisen rasismin lähihistoriaan, jonka kartoittaminen oli Millennium-kirjailijan varsinainen elämäntyö. Journalistina suurimman osan elämästään viettänyt Larsson oli päivätöissä Ruotsin STT:ssa graafikkona ja yötöissä antirasistisessa Expossa, jonka päätoimittajana hän toimi pitkään. Jo ennen obsession kanavoitumista kirjoihin ja lehtiartikkeleihin, Larsson kävi kuvaamassa radikaalien kokouksia ja tutki niitä järjestävien tahojen rahoitusta. 

Georgsson vetää älykkäästi yhtäläisyyksiä 90-luvun liikehdinnän ja nykypäivän välille ja tekee samalla kiinnostavan ja ehkä turhan suoraviivaisen muotokuvan miehestä, jonka maailma tuntee kirjailijana.

The King

Nimellä Promised Land Cannesissa esitetty dokumentti Elviksen urasta ja amerikkalaisesta vuosisadasta kirvoitti tällaisen blogikirjoituksen vuonna 2017. Nimeään vaihtaneesta elokuvasta on leikattu uusi R&A:ssa esitettävä versio, jota en ole vielä nähnyt.

Queen of Hearts

May el-Toukhyn tanskalais-ruotsalainen elokuva on melkein yhtä kylmä katsaus keskiluokkaiseen perheeseen kuin Fincherin Gone Girl. Tavallaan olisin toivonut, etten olisi nähnyt elokuvan traileria tai lukenut sen synopsista ennen sen näkemistä, joten en kerro myöskään tässä enempää kuin, että Trine Dyrholm on petollisen hyvä juristina, joka puolustaa mm. raiskauksen uhreja.

Hail Satan?

Penny Lanen dokumentti modernista satanistisesta yhteisöstä paljastaa sekä amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitaisen suhteen uskonnonvapauteen että kristinuskon aseman nousun 50-luvulta alkaen. Yllättäen saatanallisuus ei olekaan se peruslähtökohta.

System Crasher

9-vuotiaasta, järjettömiä raivokohtauksia saavasta tytöstä kertova elokuva onnistuu pitämään otteessaan. Asetelmasta tulee ehkä hieman mieleen We Need to Talk About Kevin, joskin kyseessä on paljon perinteisempi ja vähemmän taiteellisempi draama. Nora Fingscheidtin esikoisfiktio on silti persoonallinen ja varsin onnistunut hankalan lapsen kasvutarina.

Little Joe

Wienissä syntyneen Jessica Hausnerin ensimmäinen englanninkielinen elokuva on erikoinen scifi-draama. Alice (Emily Beecham) on kasvien ihmemaassa työskentelevä biologi, joka kasvattaa laboratoriossa uutta kasvilajia. Vastoin sääntöjä hän tuo yhden niistä kotiinsa.

Hausnerin etäännyttävä ohjaustyyli sopii erityisen hyvin tulevaisuutta kuvaavaan maailmaan. Sen voimaa vahvistaa brittinäyttelijöiden kohtelias puhekieli ja Kubrickia muistuttava vaivaannuttavia hiljaisuuksia sisältävä replikointi. Ohjaaja on itse kertonut ottaneensa vaikutteita Mary Shelleyn Frankensteinista ja Invasion of the Body Snatchers-elokuvista.

Emily Beecham voitti Cannesin parhaan näyttelijän palkinnon Jessica Hausnerin elokuvasta Little Joe
Kommentoi Facebookissa
Mikko Pihkoluoma