Hiljaisuus

Kolme viikkoa olen ollut yksin keskellä metsää. Tänne kulkee tie ja sitä pitkin kaikenlaista kulkijaa, mutta enimmäkseen olen yksin. Talo on viimeinen ennen kuin tie muuttuu henkilöautoille liian vaativaksi. Sitä ennen se heittää vielä mutkan läpi pihan ja tuolla vähän kauempana antaa mahdollisuuden kääntyä takaisin. Laskujeni mukaan jokainen kulkija on kääntynyt. 

Tulin tänne hiljaisuuden vuoksi. Täällä ei asu kukaan. Paitsi minä nyt. Vesipisteeni on noin 800 metrin päässä alarinteessä kiiluva lähde. Kannan sieltä 30 litran kanistereilla vettä. Veden arvo korostuu ja opin nopeasti käyttämään sitä harkiten. Joskus läträän saunassa puolitoista sankollista ja tunnen huonoa omaatuntoa. Pesen vähät vaatteeni siinä samassa vedessä, paitsi villapaidat, joita tuuletan tikapuilla ja kartanolla. Sähköstä en tiedä, sillä kikkailen puhelimeen ja varavirtalähteeseen virtaa traktorin akusta. 

Ensimmäisellä viikolla kulutan radion pattereita läpi yön. Kaupungin metelin jälkeen hiljaisuus vihloo korvia. Omien sydämenlyöntien kuunteleminen, veren humiseva kiertoliike ja pään kääntelystä aiheutuva, rutisevasta jauhoiseksi muuttuva hankauksen ääni ahdistavat.

Viikon kuluttua suljen radion ja olo helpottuu. Alan tutustua metelöivään kehooni. Nyt humina päässä saattaa tarkoittaa sitä, että täytyy mennä nukkumaan, syödä tai juoda. Keho on ottanut muutoksen vastaan paremmin kuin mieli. Keho kantaa vettä ja puita, tarpoo pöheiköissä ja lapioi matoja ruohottuneella pellolla. Se kyykkää luontevasti puskissa, eikä pelkää kyykäärmeitä. Se työntää nokkosia suuhunsa ja toivoo salaa kohtaavansa karhun. Viimeisin niistä ui yli järven jo viikkoja sitten, joten toive tuskin toteutuu. Se puhuu ääneen pulleille sammakoille, jotka jököttävät tiellä. Jotkut niistä vain istuvat ja kuolevat siihen istumiseensa. Eivätkä ne kerro miksi tekevät niin. Mitä hämärämmiksi yöt asettuvat, sitä varovaisempi keho on liikkeissään, ettei liiskaisi uutta voimaeläintään.

Aluksi seison itsekin paljainnahoin kartanolla, heti saunan jälkeen ja huokailen minkä uskallan. En miellä seisovani keskellä tietä. Myöhemmin minusta tulee häveliäämpi, sillä kulkijoita on. Ehkä kaksi viikossa tai sitten neljä päivässä. Nyt seison saunan jälkeen kartanolla alasti saappaat jalassa ja pidän kädessäni pyyhettä. Joku voi mennä mönkijällä metsään, joku voi aineellistua saunan nurkalta. Joku ihminen. Ihmiset ovat kiusallisia. 

Ilahdun jänisten pöljäilyistä, lepakoiden taitolentonäytöksistä, pöllön hiljaisuudesta ja sudenkorentojen parveilusta talon yllä auringon laskiessa. Lämpimänä päivänä ne tanssivat kartanolla ja naksuvat päin näköä. Niillekin puhun, lempeästi hätistellen. Järvellä huudan kurjille ja metsässä vastaan jollekin jota en tunne. Ihmisten kanssa on erilaista. Niille pitää puhua jotenkin muuten kuin sammakoille  ja sanoa käsipäivää. 

Juurikasvustoni on täällä ja luulin olevani enemmän traumojeni armoilla. Vanhat traumat ovat kuitenkin lepotilassa, koska tilalle tulee koko ajan uusia. Osan niistä kykenen vain aavistamaan. Ne eivät ole omiani, mutta olen selvästi perinyt niistä osani. Kannan näkymätöntä painoa. Olen yrittänyt katsoa niitä ihmisiä silmiin, jotka niitä aikanaan vaalivat ja kysyä onko tämä totta. Pelottaa kysyä, sillä täällä saattavat vastata myös vainajat. Hei eivät vastaa, sillä tein ensimmäisenä iltana sopimuksen yhden kanssa, joka uskaltautui liian lähelle. Eivätkä he varmaankaan tiedä vastausta, sillä heidänkin traumojensa perässä on kysymysmerkki. He elivät, lisääntyivät, tekivät osansa, hiihtivät suon läpi kouluun ja pitivät yhtä hevosta ja useampaa lehmää. Ei heillä ollut aikaa fiilistellä traumojensa kanssa. Ehkä ne ilmenivät varhaisena kuolemana ja ruumiiseen pesineenä perinnöllisenä sairautena. 

Ihmisten kanssa, sukuni naisten kanssa, hämmennyn samankaltaisuuksista ja tuttuudesta. Osaa heistä en ole tavannut koskaan aiemmin. Osa heistä on tuntenut minut ennen kuin olen tiennyt itsestäni. Minulle täysin vieraat kulkijat, tuntevat tarinani, siltä osin kun siitä on kylillä puhuttu. Että olihan se surullista kun se teidän perhe-elämä meni sellaiseksi kun meni. Ja muistan kun olin tulossa metältä ja tässä oli niitä äitisi kavereita pihamaalla makoilemassa humalapäissään, sellaisia rankstereita, yritin sanoa että voisi olla rauhallisemmin. Niin se yksi niistä yritti ajaa autolla päälle. En minä siitä kertonut kenellekään.

Tarinat eivät koskaan ole yleisiä huomioita ajasta ja paikasta, vaan ne siirtyvät henkilökohtaisuuksiin heti toisessa lauseessa. Ne ovat sirpaleita ajasta ja ne osuvat kipeästi jalkapohjiini tässä uudessa ajassa. Kertynyt elämänkokemus onneksi desinfioi pintanaarmut. Sinä olit silloin ihan pieni tyttö. 

Löydän ja etsin niitä paikkoja joissa olen joskus asunut ja kokoilen sirpaleista ihmiselämän kuvia, modernia mosaiikkia aukkokohtineen. Kun kokonainen henkilö marssii sisään pirttiin ja kysyy, että muistatkos sinä minut, kiusaannun. En osaa tätä maanittelun ja arvuuttelun leikkiä ja sanon senkin. Voisitko kertoa minulle kuka sinä olet? Pidän enemmän heistä, jotka katsovat silmiin ja sanovat käsipäivää ja nimensä. Ja sitten sen kaiken muun. Kohtaamiset ovat riisuttuja. Ylimääräiseen itsetehostukseen ei ole tarvetta, eikä tilaa, sillä yritän olla väljästi ja vähän lepattaen. Olen täällä ulkopuolinen ja vieras ja silti kotonani. Mieli on yhä vettynyttä villalankaa, vaikka keho hyväksyykin ruumiillisen työn alkeet. Onpa hienoa että olet tullut tänne juurillesi, sanoo vanha mies ja taputtaa minua olkapäälle. Onko hänellä ihan tippa linssissä? Seuraavaksi hän esittelee matkasauvansa ja miten tappaa kyy. Sanon että oikeastaan pidän käärmeistä ja niiden kauniista liikkeestä. Hän myöntää niiden tarpeellisuuden ja kertoo mistä niitä löytää. Seison tienmutkassa vartin ja odotan. Kukaan ei tule. 

Koko ajan olen enemmän yksin. Aluksi luulin, että istun pirtin pöydän ääreen ja kirjoitan, mutta se ei oikeastaan kiinnosta. Vesi ja lämpö kiinnostaa. Ruoka ja metsä. En kaipaa yhtäkään festaria, suoratoistettua sarjaa, kirjaa tai keikkaa. Ehkä niiden aika on kohdallani ohi. En kaipaa tarkoitusta elämälle tai tyhjänpäiväistä puhetta, aikataulua ja projektia, ekologista innovaatiota, enkä loputonta sanojen jätevirtaa, joilla rakennetaan somekelpoinen minäkuva ja itseysfetissi. En tiedä mitä Saska Saarikoski tviittaa, koska sillä ei ole mitään väliä. (Sillä ei onneksi ollut aiemminkaan mitään väliä.) Ainoa mitä kaipaan on lapseni. Ja yhtenä päivänä kaipasin jäätelöä, mutta se meni ohi. Tarpeeni täällä ovat erilaisia. Tarve juoda vettä ja nähdä pimeässä. Yhtenä yönä melkein kaipasin kumppania, jakamaan tämän hiljaisen yksityisyyden. Puhuin Altaan aamuyöhön asti. Ohi.

Eilen lähetin Vuorelle kuvan jäniksistä pihalla. Katselen niitä aamuisin, kun ne sinkoilevat menemään. Joskus ne pysähtyvät lennossa paikoilleen ja sitten pomppaavat suoraan ylöspäin. Vuori sanoi, että ne kesyyntyvät kyllä, kun niille juttelee. Sanoin etten minä halua jutella niille, nehän ovat ruokaa. En halua kesyttää tai ohjailla yhtään mitään, sehän on sama kuin tappaisi ne tuohon kartanolle.

Kuulin, että äitini teki herkullista jänispaistia. Serkkuni muistaa miten jänikset roikkuivat pyykkinarulla. Minä en muista. Luultavasti en ole koskaan maistanut äidin jänispaistia. Tällaisia ovat pienet traumat. Mitättömän inhimillisiä hipaisuja ja ajattomia. Täällä kaikki aika on, välillä pysähtynyt, välillä liikkeessä. Kamarista löysin äitini jättämän lapun. 04.08.2004. Moro. Otin kaks kaltsua. Tuon takaisin.

Mietin ehtikö tuoda.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019