Kunnianosoitus Saima Harmajalle

Rakas pieni nainen.

Kirjoitan sinulle täältä sairaalasta.

Ennen olin aina kateellinen sinun keuhkotaudillesi.

Myös keuhkotautiparantoloille.

Sinun lyyrinen haurautesi rikkoi minut.

Minustakin tuli lyyrisen hauras ja holtiton.

Minäkin kirjoitin.

Usein ääneen.

Yöllä hiljaa.

Siniruudullisiin vihkoihin.

Muihinkin, kyllä sinä tiedät.

Lannisti minut se keuhkotautisi.

Minulla ei ollut mitään.

Sitten tuli muita.

Bukowskeja ja Haavikoita.

Se oli sinulle ihan oikein,

senkin hauras rotta.

Nyt minä makaan sängyssä,

en saa liikkua.

Jumalasi taisi hyljätä minut,

ojassa siitetyn äpärälapsen.

Pikkuisen epäpuhtaan muutenkin.

Jos hauraalta tutinaltani ehtisin,

kirjoittaisin sinulle pienen listan.

Kaikista jutuista mistä jäit paitsi, mutta minä en.

Ei ole kovin painavaa tavaraa se keuhkotauti sillä listalla.

Ihan pikku vinkkinä vaan.

Tänään on Saima Harmajan syntymäpäivä. Kirjoitin Saimalle runon tammikuussa 2010, maatessani hetken aikaa keskussairaalassa. En tykkää maata siellä. Minut kotiutettiin ja lääkäri kirjoitti tietoihini, että potilas kieltäytyy sairaalahoidosta. 

Minä elän. Olen menossa Iisalmeen töihin. Onnibussi koukkasi Päivärinnan seisakkeelle, eikä sieltä noussut kukaan kyytiin.

Tänään kirjoittaisin ehkä toisin. Koukkailut saavat minut voimaan pahoin, siksi kirjoitan vain muutaman sanan.

Kuuntelen Ritva Ylösen kirjoittamaa Saima Harmaja: Sydänten runoilija -äänikirjaa ja hymyilen siinä kohdassa, jossa Ylönen kirjoittaa: Hän oli ihan fiiliksissä.

Minäkin olen. Mietin kuolemaa. Kolmeen äänikirjatuntiin mahtuu paljon kuolemaa. Sekä Harmajan että Ylösen. Omat kuolemani sekoittuivat niihin jo aiemmin, s-marketin vihannespisteellä. Juuri siinä kohtaa kun Ylönen menettää tyttärensä, lapsenlapsensa ja vävynsä. Nieleskelen itkua valitessani parasta lehtikaalinippua.  

Onnellisia ovat ne päivät, kun joku kuolee vain Game of Thronesissa.