Almodovar johtaa kriitikkotaulukkoja

Tänäkään vuonna Cannesin kilpasarja ei ole varsinaisesti alkanut mitenkään räjähdysmäisellä tavalla, vaan festivaalin alkupuoliskoon on mahtunut runsaasti ihan hyviä elokuvia, jotka eivät taida voittaa mitään viikon päästä järjestettävässä palkintoseremoniassa. Yksi poikkeus tähän saattaa olla Aquarius-elokuvan ohjaajan Kleber Mendonca Filhon uusin elokuva Bacurau. En tosin ole itse ehtinyt vielä nähdä Filhon ja Juliano Dornelesin yhdessä ohjaamaa elokuvaa, mutta se herätti todella monia positiivisia reaktioita arvostamieni kriitikoiden keskuudessa.

Toinen ehdoton kohokohta tähän mennessä on ollut Pedro Almodovarin Pain and Glory, joka nousi kirkkaasti sekä Le film francaisin että Screenin kokoamien kriitikkotaulukoiden kärkeen. Almodovar ei ole koskaan voittanut Kultaista palmua, joten hänen osakkeensa ovat palmuveikkauksissa varmasti juuri nyt korkealla.

Pain and Gloryssa Antonio Banderas näyttelee turhan aikaisin eläkkeelle jäänyttä elokuvaohjaajaa nimeltä Salvador Mello, jota vaivaa fyysisten kipujen lisäksi myös henkiset lukot, jotka avautuvat kunnolla vasta loppumetreillä. Ohjaaja muistuttaa monella tapaa Almodovaria — Banderasille on saatu vielä identtinen kampaus — ja elokuvassa omaelämäkerrallisuus nostetaan tapetille moneen otteeseen. Elokuvasta tulee mieleen tulevat paitsi hieman Fellinin  (1963) myös Almodovarin omat elokuvat kuten Huono kasvatus ja Puhu hänelle.

Mello alkaa viettää monen vuoden tauon jälkeen aikaa vanhan ystävänsä kanssa, joka on näytellyt Mellon tärkeimmissä elokuvissa. He polttelevat yhdessä heroiinia, joka esitetään Almodovarille tyypilliseen tapaan täysin ilman minkäänlaista moralisointia. Kuviosta seuraa varsin hauskoja jaksoja, joten kukkahatut kannattaa jättää elokuvateatterin narikkaan.

Väreiltään upeassa elokuvassa on mukana kaikki Almodovarille tutut elementit polveilevista takaumista aina Penelope Cruzin sivuosaan asti. Pitkään tuntuu siltä, ettei elokuva välttämättä nouse ohjaajan parhaimpien töiden joukkoon, mutta tarinan henkilökohtaisuus tekee liikuttavista kohtauksista erityisen voimakkaita. 

Musiikkia käytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Mm. Grace Jonesin upeasta La vie en rosesta kuullaan vain alkutahdit, mutta aivan varmasti paljon kappaletta kuunnelleille kohtaus nostattaa kylmät väreet.

Kilpasarjan ulkopuolelta yhtenä huippuna voi nostaa monesti kriitikot jakaneen Nicolas Winding Refnin uusin tv-sarja Too Old to Die Young. Varsin miehisestä maailmasta esitettiin kaksi jaksoa, joissa Miles Tellerin esittämä poliisi deittailee lukiosta pian valmistuvaa superälykästä tyttöä ja murhaa vapaa-ajallaan kamaluuksia tehneitä miehiä.

Sarjasta on vielä vaikea sanoa lopullista tuomiota, mutta vaikuttaa siltä, että Refn jatkaa loistavan Neon Demonin linjoilla, joka oli sekä kriittinen kuvaus nuorten naisten hyväksikäytöstä että samaan aikaan esitti naiskehon varsin paljastavasti (josta sitä paljon, ehkä ansaitusti, myös kritisoitiin). Refn onnistuu tosin kulkemaan niin epämukavalla ja kuumottavalla alueella, että kuvaston väittäminen pornoksi taitaa olla väkisin sarjan väärinymmärtämistä.

Visuaaliselta otteeltaan sarja on aivan haltioitavaan katsottavaa, ja sen junnaava estetiikka on täysin samalla tasolla Refnin parhaiden elokuvien kanssa. Mieleen tulee myös Twin Peaksin kolmas kausi, jolle ainakin nämä kaksi jaksoa vetävät helposti vertoja. Toivottavasti myös loput sarjan jaksoista ovat yhtä laadukkaita.

Kommentoi Facebookissa
Volter Kilpi 2019
Vocapeople