Aamukahvia Alppilassa

Maailma on suuri väärinymmärtämisen ja eläimellisten impulssien leikkikenttä. Elämä on täynnä täyteläisiä  hetkiä, joiden sisällä mellastaa, puuttua epäkohtiin ja tarttua aseisiin. Puolustaa tai puolustautua. Miksi jätän yhä useammin tämän tilaisuuden käyttämättä? Tai miksi en kunnolla huomaa edes itseeni kohdistuvia suoria fyysisiä loukkauksia? Ja kun tilanne on päällä, muistanko todellisuudessa yhtäkään hyvää ja järkevää ohjetta siitä, miten tilanne hoidetaan korrektisti. Soittaminen hätäkeskukseen kyllä sujuu ja saatujen ohjeiden seuraaminen, mutta sujuuko esimerkiksi oman fyysisen koskemattomuuden suojelu? 

Aloin miettiä tätä, koska katsoimme eilen ystäväni kanssa Ruotsin Akatemian sotkuja perkaavan Suljettu seurapiiri -dokumentin. Akatemian ikuisuusjäsen Horace Engdahl on pitkästä aikaa rasvaisin ja vastenmielisin setämies, jota suostuin vapaaehtoisesti katsomaan ja kuuntelemaan. Järkkymättömän etuoikeutettu, valkoisen miesvallan ja veljellisen kähminnän ja valtapelin malliesimerkki. Kuin oikonaan uuninpankolla makaava kissa, joka juo lämmintä kermaa ja nuolee omaa persettään. Ja parin samanlaisen kollikaverin pallit siinä sivussa. 

Olen suhtautunut metoo-liikkeeseen maltillisesti. Olen ajatellut, että olen kyllä itse osannut hoitaa ja säätää  tilanteet jotenkuten. Olen enimmäkseen kokenut säästyneeni paljolta, ehkä siksikin, että lapsena koettu kaltoinkohtelu on tehnyt minusta aran ja varovaisen. Se on tehnyt minusta myös kuuliaisen väistelijän, sellaisen joka menee tilanteissa automaattisesti lukkoon. Nuorempana osasin varoa enemmän ja pääsin lukkotilanteesta nopeasti eteenpäin ja puolustautumaan. Osasin olla vittumainen ämmä ja sanoa jokaiselle lääppijälle, että painu helvettiin. Osasin sanoa rumasti, nolata julkisesti ja tarpeen tullen jopa lyödä.

Nyt kun reviirilleni tullaan yhä harvemmin lääppimään ja koskettelemaan, tai oikeastaan ei ollenkaan, en osaa olla varuillani. Olen ajatellut, että voin hyvillä mielin nauttia pimeistä kujista, öistä hiekkarannoilla ja kaikesta siitä mistä aina olenkin nauttinut. Voin sännätä vieraaseen kaupunkiin tanssimaan aina kun siltä tuntuu, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Tämän ikäisenä olen jo valmiiksi näkymätön ja koskematon. 

Siksi pieni viikonloppuna sattunut välikohtaus tuntuu nyt todella likaiselta. Pitkästä aikaa minulla oli mahdollisuus nähdä monta ystävää samaan aikaan. Tanssia, laulaa, kaulailla, saada lahjoja ja rakkaudentunnustuksia ja puhua pälpättää loputtomiin, vuodet ja kuukaudet. Ihana ilta, aivan hurmaava. Bling!

Sitten tajusin, lähes eturivissä tanssiessani ja hoilottaessani, että vieressäni huojuva setämies rikkoi ilmatilaani ja lääppi ja kosketteli minua tarkoituksella, mukamas tanssin varjolla. Ja minulla kesti varmasti vähintään viisi minuuttia huomata se. Siinä ajassahan ehtii periaatteessa vaikka suorittaa kahdesti yhdynnän ja saada saman verran orgasmeja. Setä oli siis ehtinyt tietämättäni runkata minulla viimeiset viisi minuuttia. En ole ihan varma, että kumpi vitutti enemmän. Se etten edes tajunnut mitä tapahtuu vai välitön alistunut ajatukseni siitä, että eikö tämä paska koskaan lopu. Lopulta setä tarttui hiuksiini. Siinä kohtaa tajusin mitä se puuhaa, työnsin käden pois ja poistuin tanssista.

Miksi minä väistin? Miksi enimmäkseen väistelen, vaikka tuntuu, että pitäisi vihdoinkin osata seistä barrikadeilla ja tappaa raivolla. Onko se kyllästymistä, häpeää ja hiljaista alistumista vai pelkästään turnausväsymystä?

Tungoksessa kohtaaminen on taitolaji ja kaikki me suojelemme reviiriämme. Ylenpalttinen läheisyys on siedettävää, vaikka ilmassa olisikin mielihaluja, humalaa, introverttiyttä ja selväpäisyyttä. Meillä on yksinkertaisia sosiaalisia väistämissääntöjä ja niiden vivahteita. Useimmilla meistä on kyky lukea kunnioittavasti toista ihmistä. Kävelin tilanteesta tippa linssissä ja hikeä valuen tuttavani syliin, nyt toivottuun kosketukseen, yhä tungoksen keskellä. Se pyyhki runkkarin kosketuksen nopeasti pois. Siitä jatkoin matkaa vielä taaemmas, toisen ystäväni suojiin hengittämään. En kuitenkaan päässyt niin taakse, etteikö setämies olisi jäljittänyt minua ja päässyt luikertelemaan taakseni heilumaan. Koin pienen paniikinpoikasen. 

Yritin pehmentää tilannetta sillä, että setä on vähän kännissä. Ei ole tajuissaan. Voi miten säälittävää. Miksi minä tein niin? Ei kai näitä tarvitse pehmentää mitenkään. Paskaa mitä paskaa. Minullahan pitäisi olla oikeus nautintoon, juhlaan ja rakkauteen, ilman että läsnä on aina joku saatanan käärmelisko kuolaamassa äijämyrkkyä naamaan.

Jälkikäteen haluaisin kirjoittaa, että työnsin sedän käden pois, keskeytin keikan, nousin lavalle ja huusin, että tappakaa tuo naisia lääppivä paskasika! Lopetetaan tämä jatkuva kiusaaminen, pelottelu ja hyväksikäyttö! Sitten kaikki buuasivat ja setä hirtettiin alakerran vessan kettinkeihin. 

Onko näkynyt otsikoita? 

Kommentoi Facebookissa
Volter Kilpi 2019
Vocapeople