Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Tänään alkaneen Season Film Festivalin ohjelmistoon lukeutuu yksi musiikkidokkarien helmi, joka kannattaa ehdottomasti nähdä. Grace Jones keikkaili Suomessa useampaankin kertaan Hurricane-levynsä (2008) ilmestyttyä. Mm. Zizekin kanssa dokumentin tehnyt Sophie Fiennes on nyt tehnyt tämän levyn tekemisestä ja sitä seuranneesta kiertueesta dokumentin, joka ilmestyy vasta nyt pitkälti rahoitusongelmien vuoksi.
Grace Jones on toki ollut valkokankaalla aiemminkin. Androgyyninen ja karismaattinen jamaikalainen oli niin pinnalla 80-luvulla, että hänet nähtiin mm. jatko-osassa Conan the Destroyer sekä pahiksena Roger Mooren viimeisessä Bondissa A View to a Kill. Jones tapaili ensin henkivartijanaan ollutta Dolph Lundgrenia, jonka näyttelijänura alkoi samaisesta Bondista Jonesin avustuksella.
Ehkä pienoiseksi pettymykseksi on todettava, ettei Fiennes ole tehnyt koko Jonesin uraa kattavaa dokumenttia, jossa saataisiin herkutella 80-luvun estetiikalla ja yöelämän anekdooteilla. Grace Jones: Bloodlight and Bamissa sen sijaan vuorottelevat kulissien takainen Jones ja kiertuetaltioinnit. Dokumentista on kuvattu yllättävän paljon Jamaikalla, josta Jonesin musiikin reggae- ja dub-rytmit sekä taustabändi tulevat. Studiosessioiden lomassa Jamaikalla tavataan Jonesin sukua sekä kuullaan välähdyksiä rankasta menneisyydestä.
Jones tunnetaan nautiskelijana, joka lipittelee viiniä ja panttaa pitkään astumista lavalle. Fiennesin dokumentti on hämmentävän avoin alkoholinkäytön suhteen. Toukokuussa 70 vuotta täyttävä Jones haastattelee Pariisin nykyistä yöelämää taksikuskilta ja juo kuohuviiniä aamupalalla.
Kaikesta huolimatta Jones on edelleen erittäin terävä henkisesti ja etevä neuvottelemaan rahasta sekä sitkeä vaatimaan sopivimman muusikon saapumista studioon. Kun keikkarahat eivät meinaa tulla ennen esiintymistä Jones tokaisee karismaattisella äänellään: ”I’ve been around the block too many times. Around the globe, is more like it.”
Monella tasolla voi sanoa, että elokuva on kohteensa näköinen. Jonesista paljastuu asioita, muttei liikaa. Elokuvan rytmi on haltioiva ja teknisesti korkeatasoiset taltioinnit tekevät oikeutta huikeille keikkamuistoille. Dokumentti on yhtä eteerinen ja mystisen kiehtova kuin Jones itse.
