Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Torstaina Cannesin virallisen ohjelmiston julkistustilaisuudessa tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa, kun ohjelmistossa oli kahden suomalaisnäyttelijän kansainvälisiä elokuvia. Jostain syystä asiaa ei ole noteerattu suomalaisessa lehdistössä millään tavalla tai ainakaan Aamulehden, Turun Sanomien tai Helsingin Sanomien hauista ei löytynyt uutista kuluneelta viikolta Jasper Pääkkösen ja Cannesin yhdistävällä haulla.
Suomalaisella elokuvalla pyyhkii hyvin ja Blade Runnerissa puhutaan jo suomea, muttei se silti aivan arkipäivää ole, että suomalainen näyttelee amerikkalaisessa elokuvassa, joka valitaan ylivoimaisesti maailman merkittävimmän elokuvafestivaalin kilpasarjaan. Itse asiassa Pääkkösen saavutus on ensimmäinen laatuaan. Jos elokuva olisi jääkiekon asemassa Suomessa, niin torilla olisi torstaina ollut alastomia miehiä esittelemässä sukukalleuksiaan.
Jasper Pääkkönen näyttelee siis Spike Leen Blackkklansmanissa, joka kilpailee toukokuussa Kultaisesta palmusta. Sen lisäksi Eero Milonoff nähdään ruotsalaisessa kauhuelokuvassa Gräns, joka valittiin vähemmän arvostettuun Un Certain regard -sarjaan, mikä jostain syystä kirvoitti mediahuomiota Helsingin Sanomissa eilen verkkoon ilmestyneessä haastattelussa.
Spike Leen ohella tämän vuoden kilpasarjassa on odotettua vähemmän tunnettuja nimiä. Itse asiassa valinnat ovat hämmentävän epäkaupallisia ja poliittisia. Ranskan uuden aallon merkittävin ohjaaja Jean-Luc Godard on jo vuosikymmeniä tehnyt videotaidetta lähenteleviä kollaasimaisia essee-elokuvia, joiden juonet eivät välttämättä ole niiden keskeisintä antia. Hän on Spike Leen ohella kenties kilpasarjan tunnetuin nimiohjaaja.
Festivaalin avaa Asghar Farhadin Todos lo saben, jonka lisäksi iranilaista elokuvaa edustaa Jafar Panahin Three Faces. Farhadin elokuva on tosin espanjankielinen ja sen pääosia esittävät Javier Bardem ja Penelope Cruz. Panahi on tuomittu Iranissa valtion vastaisesta propagandasta ja hän ei ole luvallisesti saanut ohjata elokuvia vuodesta 2010 lähtien, mutta on kaikesta huolimatta onnistunut voittamaan Berliinissä Kultaisen karhun elokuvallaan Taxi (2015).
Italialainen Matteo Garrone (Gomorra, Tale of Tales) on suomalaisille elokuvafestivaalikävijöille tuttu nimi, mutta hänen läpimurtonsa on hieman takkuillut. Odotukset italiankielisen Dogmanin suhteen ovat silti korkealla, sillä Garrone on voittanut jo useita pienempiä palkintoja Cannesissa. Odotukset niinikään italialaisen Alice Rohrwacherin suhteen ovat ehkä vielä korkeammalla, sillä hän on ohjelmiston harvoja naisohjaajia ja maanmiehensä tavoin hänet on palkittu aiemmin Cannesissa. Rohrwacherin runollisen kaunis The Wonders (2014) on yksi kuluvan vuosikymmenen aliarvostetuimpia elokuvia.
Ohjelmistossa on myös kaksi japanilaista elokuvaa. Hirokazu Kore-edan Shoplifters ja Ryusuke Hamaguchin Netemo sametemo. Hirokazu Kore-edan ozumaisia, älykkäitä ja pohdiskelevia elokuvia on esitetty Suomessa pitkään, mutta ainakaan vuonna 2013 hänen elokuvansa näytökseen ei ollut suurta tunkua Cannesissa ja pääsin kehnosta passistani huolimatta sisään.
Kiinalainen Jia Zhangke kilpailee elokuvallaan Ash Is Purest White. Hänen maanmiehensä Wang Bing tuo Cannesiin yli kahdeksan tuntia kestävän dokumenttinsa kilpasarjan ulkopuoliseen ohjelmistoon.
Ohjelmiston poliittisuus ja epäkaupallisuus voi olla pelkästään hyväksi elokuvalle. Viime vuoden kilpasarja oli paperilla ehkä yksi kaikkien aikojen odotetuimpia, mutta valikoima oli lopulta hieman tasapaksu. Tällä kertaa kattauksessa on edustettuna eri maanosat. Viime vuosina ranskalaisilla ja amerikkalaisilla elokuvilla on ollut suhteellisen vankka edustus kilpasarjassa.
Egyptiläisen A.B Shawkyn tuhkimotarinana on päästä ensimmäisellä elokuvallaan suoraan Cannesiin. Konkareista Pawel Pawlikowskin elämä on kulunut Iso-Britanniassa, mutta vasta edellisellä puolalaisella Idalla (2013) todellisen läpimurtonsa tehnyt ohjaaja on ensimmäistä kertaa kilpasarjassa. Kylmän sodan Berliiniin, Jugoslaviaan ja Pariisiin sijoittuva rakkaustarina Cold War vaikuttaa äärimmäisen kiinnostavalta.
Cannes tulee varmasti aina olemaan ensisijaisesti eurooppalaisen elokuvan pyhättö, mutta tämän vuoden valinnat osoittavat, että yli 70-vuotias instituutio on valmis muuttumaan ja se ajattelee ensisijaisesti elokuvaa taiteena. Cannes on elokuvien myymisen ja ostamisen osalta aikamoinen sirkus, mutta tänä vuonna punaisella matolla karuselliin on otettu mukaan myrskettä rauhoittavia jarruja.
Muutos on hyväksi. Myös suomalaissilmin.
