Naapurini Paul

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Mirka Kartano

Mielenterveysongelmat ovat ei-kenenkään asia.

Ensimmäinen vuokrasopimukseni Melbournessa kesti kokonaiset kaksi viikkoa. Asunto oli kaikin puolin mukava, mutta kiinteistövälittäjä ”unohti” mainita, että seinänaapurinani on monenkirjavista mielenterveysongelmista kärsivä Paul. Ensimmäisenä viikkona nukuin vain pätkittäin. Paul nimittäin heräsi usein jo aamuyöstä, jos nukkui ollenkaan. Harhaisena Paulin kotona oli aina ”ystäviä”, kuuntelijoita, joille voi purkaa ahdistustaan ja pelkojaan. Keskustelu yltyi usein aggressiiviseksi huudoksi, joka alkoi viimeistään aamukuudelta.

Paulia ahdisti naapurit. Kirjaimellisesti kaikki taloyhtiömme ruokakunnat. Kaikissa asukkaissa oli jotain vikana. Itse päädyin kategoriaan ”narkkari” johtuen siitä, että Paul joutui katsomaan verhojensa raosta etupihalla ja roskiksissa lojuvia muuttolaatikoitamme. Heti muuttopäivänä Paul ”soitti” ystävälleen etuovensa raosta varmistaen, että varmasti kuulen puhelun. Kirosanojen kirjoa tauotti vain kommentit väärästä sukupolvesta ja roskia viljelevästä narkista. Puhumattakaan liudasta naista halventavia sanoja, joita rikas englannin kieli on tulvillaan.

Sama jatkui päivästä toiseen. Milloin Paul tuli takapihamme aidan taakse huutelemaan, milloin etupihalle. Iltaisin meteli jatkui seinän takana. Muutaman päivän sisällä oli selvää, että kyse ei ole vain ohimenevästä episodista. Yöunet alkoivat käydä vähiin ja väsymys painaa. Kolmantena yönä Paul väänsi stereot kaakkoon ja soitti teknojumputus Satisfactoniä – toistolla.

Puolisoni yritti tehdä Paulin kanssa tuttavuutta. Kasvotusten mies käyttäytyi asiallisemmin. Oli lähinnä hämmentynyt kontaktista. Ulko-oven suljettuaan yhden miehen show jatkui niin kuin tapaamista ei olisi koskaan ollutkaan. Yläkerran vietnamilaisella opiskelijaparilla meni huomattavasti huonommin. Paul, kun vihasi aasialaisia. Paul hyökkäili pariskunnan päälle joka kerta, kun jompikumpi liikkui pihalla. Milloin tapeltiin auton parkkeeraamisesta, milloin pariskunnan oikeudesta olla Australiassa. Paul uhkasi väkivallalla ja käski toistamiseen pariskunnan painua kotimaahansa. Vain valkoisilla on oikeus asua tässä luvatussa maassa.

Viikon sisällä olin jututtanut kaikki tapaamani naapurit. Selvisi, ettei kukaan ole asunut taloyhtiössä muutamaa viikkoa tai kuukautta pidempään. Vietnamilaispariskunta kertoi pelkäävänsä turvallisuutensa puolesta, mutta vastikään Australiaan muuttaneena kumpikaan ei ollut perillä oikeuksistaan vuokralaisina. Poliisit olivat vierailleet talossa tiheään, mutta mitään ei tapahtunut. Naapureilta selvisi myös, että toinen seinänaapuriasunto oli tyhjillään, samoin Paulin yläkerta. Pisimpään taloyhtiössä asunut parikymppinen kertoi talossa olleen ympärivuorokautinen vartiointi, josta kuitenkin luovuttiin.

Lopulta yöunet menivät kokonaan. Kotonamme vierailleet ystävät saivat manchesterilaisaksenttinsa vuoksi kuulla kunniansa. Paul toivotti myös heille hyvää kotimatkaa. Siirryin nukkumaan kaverin vieraspatjalle. Kiinteistövälittäjä vähätteli vastuutaan, mutta antoi lopulta rikkoa vuokrasopimuksen. Kontakti vuokralaisliittoon vauhditti asiaa. Kuukauden sisällä muutostamme vietnamilaispariskunta sai oikeusavun ohjeistuksella purettua vuokrasopimuksensa. Oma asuntomme vuokrattiin eteenpäin, ties kuinka monta kertaa. Edelleen kulkiessani entisen talomme ohi, julkisivulla mainostetaan poikkeuksetta vuokrattavia tai myytäviä huoneistoja. Ainoa joka taloyhtiössä pysyy on Paul. Lähtöä ei koittanut, vaikka asiaa puitiin oikeudessa asti. Mietin myös minne Paul lähtisi. Toiseen asuntoon ahdistumaan uusista naapureista vai laitoshoitoon? Mikä ratkaisu olisi inhimillisin?

Muutto uuteen kotiin ei vienyt mielestäni Paulia. Hankalinta tilanteen ymmärtämisessä oli, ettei Paulin ongelmista ottanut kukaan vastuuta. Eikä Paul jäänyt yksittäistapaukseksi. Heitteelle jätettyjä pauleja kävelee Melbournessa vastaan päivittäin. Yksi heistä majailee nykyisen kotini kulmilla. Paulin tavoin mies on rasisti. Natsitervehdykset, uhkailut, pullojen heittely ja huuto ovat osa monikulttuurisen asuinkorttelini arkea. Apua kodittoman mielenterveyspotilaan ahdinkoon ei ole näköpiirissä. Kädenojennuksen ovat tarjonneet vain satunnaiset alueen asukkaat ja ohikulkijat, jotka ostavat miehelle ruokaa, hakevat kahvilasta kahvia tai jäävät juttelemaan hetkeksi. Usein mies rauhoittuukin. Unohtaa uhkailunsa, ohikulkevat maahanmuuttajat, liian pitkään katsovat keskiluokkaiset ja kiusaa tekevät koululaiset.

Ammatillinen apu on kuitenkin kiven alla. Soittokierros paikallisiin mielenterveysjärjestöihin ja erinäisiin kodittomien tukipalveluihin ei ole tuottanut tulosta. Kaikki ohjaa puhelun toisaalle. ”Tämä ei oikeastaan kuulu meille”, on tyypillinen vastaus. Kun vihdoin löysin tahon, jolle asia teoriassa kuuluu, nainen puhelimen päässä valitteli tapausta, mutta totesi, ettei voi auttaa miestä, koska hän ei tiedä hänen henkilöllisyyttään. Enkä tiennyt minäkään. Lisäsi vain, että koska kyseessä on selvästi psykoottinen tapaus, kannattaa soittaa päivystävälle poliisille silloin, kun tilanne kärjistyy vaaralliseksi. Siinä kaikki. Mielenterveyspotilaiden hätä on prioriteetista viimeisin.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kommentoi Facebookissa
mirka kartano