Tätä kirjoittaessani Melbournessa on aurinkoinen keskiviikkoaamu. Kaupungissa odotetaan kuumeisesti vieraaksi kuningatar Elisabethia, jonka keskipäivän raitiovaunuparaati on saanut monarkiafanit tärisemään innosta.
Aikaeron hämmentämänä säpsähdän hereille täysin väärään aikaan soivan herätyskellon ääneen. Pää kopsahtaa kipeästi, kun unohdan makaavani punkassani, yläpuolellani yläpeti. Kestää vielä hetken, kunnes kroppa muistaa…
Pisarat ropisevat sadetakkini huppuun. Ravistan päätäni pitääkseni veden poissa silmistäni. Kymmenen metrin päässä betonilaiturin päällä, keikkuu nosturin nokassa polttoainetynnyri, jota olen nostamassa laivaan. Kaksi kansitoveriani…
Viime viikolla Melbournessa ei voinut välttyä keskustelemasta brittidokumentti Poor Kidsistä, jonka televisioesitys sai australialaiset mietteliäiksi.
Jos joku närästää melbournelaisia näin maaliskuisin, niin se on formulat. Vuosi toisensa perään asukastoimikunnat, puistojen ystävät ja paikallispoliitikot vaativat formuloiden hyllyttämistä.
Ensimmäinen vuokrasopimukseni Melbournessa kesti kokonaiset kaksi viikkoa. Asunto oli kaikin puolin mukava, mutta kiinteistövälittäjä ”unohti” mainita, että seinänaapurinani on monenkirjavista mielenterveysongelmista kärsivä Paul.
Kaupunkipyörien vuokraus on ollut maailmalla menestys. Cityfillarit on otettu käyttöön jo yli sadassa kaupungissa, joista esimerkiksi Montrealissa pyöräkapasiteettia on suursuosion myötä lisätty vauhdilla.
