Brittisosiologi Alison Phipps on valkoinen, ja silti hän kritisoi ansiokkaasti valtavirtafeminismiä sen “valkoisesta vallankäytöstä”: “Valkoisuus on ovelaa: valkoinen ylivalta on niin vahvasti osa mieltämme, että päädymme toistamaan sen käskyjä, vaikka väitämme (ja uskomme) vastustavamme sitä.”
Me too -liikkeen perustavoite, naisten kokeman seksuaalisen häirinnän ja väkivallan tekeminen näkyväksi, ei ole väärä. Phipps on kuitenkin pettynyt liikkeen rakenteeseen ja metodeihin.
Me too -liike syntyi mustan Tarana Burken hätähuutona. Julkisuuteen se nousi vasta, kun valkoinen filmitähti Alyssa Milano alkoi käyttää #metoo-tunnusta. Vaikka Milano myönsi heti Burken olleen idean takana, media ei tehnyt Burkesta keulakuvaa. Jopa haastatteluissa, joissa molemmat olivat läsnä, Milano sai olla enemmän äänessä.
Me toon edetessä Phippsille paljastui pahempi ongelma: liikkeen kyvyttömyys katsoa sorron ydintä. Liike syytti naisten kokemasta häirinnästä vain naisia häirinneitä miehiä. Phipps turhautui tämän katsantokannan ohuuteen.
Me too ei johda riittäviin muutoksiin, vaan päinvastoin, se jopa hämärtää fokusta, koska se antaa ymmärtää, että naisten turvallisuus riippuu vain muutamien miesten käytöksestä. Naisten sortaminen on globaali ongelma, jota kansanliikkeen pitäisi suomia tarjoamatta syyllisiksi muutamia “pahoja miehiä”. Kun Me too katsoo ohi pääsyyllisestä, kolonialistiseen kapitalismiin perustuvasta maailmanjärjestyksestä, liike pönkittääkin naisia sortavaa systeemiä.
Naisviha on hyvin näkyvää nykyään. Debateissa pitää erottaa, ketkä ovat todellisia uhreja, ja keillä on “kuviteltu” uhriasema, johon “naisvihamielistä, rasistista ja muuten taantumuksellista politiikkaa tekevät vetoavat”.
Kun maailman kuuluisin nettisolvaaja Donald Trump aloitti Yhdysvaltain presidenttinä, “Naisten marssi keskittyi Trumpiin – suurimpaan, pahimpaan kaikista ‘pahoista miehistä’. Mutta se ei laajentanut kritiikkiään järjestelmiin, jotka tuottivat hänet.”
Pahin valtavirtaisen feminismin ongelma on sen luottamus patriarkaattiin. Feministit huutavat apuun väkivaltakoneistoa kuten poliisia, sen sijaan että yrittäisivät syvimmillä tasoilla muuttaa rakenteita. ”Valkoinen” naisliike tulee usein myös sortaneeksi transnaisia korottaessaan ensiarvoiseksi oletuksen biologisesta naisesta.
Kolonialistinen patriarkaatti sortaa rodullistettuja pahimmin, mutta sen syytä ovat valkoistenkin ongelmat. Rohkeasti kirjoittava Phipps kutsuu eri taustoista tulevia ihmisiä muokkaamaan uutta maailmaa.
Alison Phipps: Minä, et sinä – Me too ja valtavirtafeminismin ongelmat
Suomentanut Elina Halttunen-Riikonen.
Niin & näin 2022, 180 s.
