Luhistuminen
Édouard Louis, suom. Lotta Toivanen
Tammi 2026
Ranskalainen Édouard Louis on aito työväenkirjailija. Kun hän 21-vuotiaana tarjosi pohjoisranskalaisen teollisuuspaikkakunnan todellisuutta kuvannutta esikoisromaaniaan kustantamolle, se hylättiin epäuskottavana: eihän nykyajan Ranskassa moista köyhyyttä ja kurjuutta ole.
Niin vain on. Vuonna 2014 ilmestyneen esikoisensa Ei enää Eddy jälkeen Louis on kirjoittanut lukuisia romaaneita, jotka ovat järkyttäneet, koskettaneet ja resonoineet niin Ranskassa kuin sen ulkopuolella. Annie Ernaux’n jalanjäljissä Louis ammentaa tarinansa omasta ja läheistensä elämästä ja kuvaa jopa raadollisella tarkkuudella sitä, mikä on kaikkein satuttavinta. Oman navan kaivelusta tai traumadumppauksesta ei Louis’n taiteessa ole kuitenkaan kyse, vaan analyyttisestä ja viiltävästä yhteiskuntakritiikistä; äänen antamisesta vainnetuille.
Näköalattomat ja toivottomat ihmiset eivät salli muillekaan allikosta pois kiipeämistä.
Seitsemännessä romaanissaan Luhistuminen Louis kertoo alkoholismiin menehtyneen veljensä elämäntarinan. Vanhempi veli, joka jää nimettömäksi, on ajautunut jo varhain huonoille teille eikä ole koskaan palannut ruotuun. Veli osaa olla kovin kiltti, mutta myös väkivaltainen, itsekäs ja armoton homofoobikko. Veljesten yhteys katkeaa, kun Louis’n homoseksuaalisuus paljastuu veljellekin esikoisromaanin ilmestymisen myötä. Mutta oliko veli paha ihminen? Miksi hänestä tuli väkivaltainen?
Impulsiivisuus ja puutteelliset tunteidenhallinnan taidot eivät mahdollista veljen suurien unelmien toteuttamista, etenkään kun erityisesti isäpuoli pilkkaa tätä suurien suunnitelmien ja eteenpäin pyrkimisen vuoksi. Näköalattomat ja toivottomat ihmiset eivät salli muillekaan allikosta pois kiipeämistä. ”Näin etenkin sen – ja tämä on tärkeää, jotta veljeäni voisi ymmärtää – sen, että meidän piireissä ei sallittu kokeilemista, kun taas muissa piireissä oli lupa erehtyä”, Louis kirjoittaa.
Luhistuminen on armoton ja pohdiskeleva kuvaus väkivallasta, päihderiippuvuudesta ja perhesuhteista. Se osoittaa, miten vaikeaa on sekä rakastaa että vihata – ja jäädä pohtimaan, mitä olisi voinut olla.





