Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä.
Miriam Gebhardt
Minerva Kustannus 2016
☆☆☆☆
Historioitsija ja toimittaja Miriam Gebhardt osuu useisiin tabuihin avatessaan toisen maailmansodan seksuaalista väkivaltaa saksalaisten vetäytymisen aikaan ja sodan jälkeen. Gebhardt ei tietenkään pyri vähättelemään Saksan omaa aktiivista roolia ihmisoikeusloukkauksissa, mutta hän haluaa muistuttaa siitä, miten valloitussodassa siviilien kohtelu näyttää noudattavan samaa logiikkaa lippujen väreistä ja kansallisuuksista riippumatta. Toisaalta voittajien synneistä tuntuu olevan aina vaikeampi puhua kuin hävinneiden.
Gebhardtin varovaisen arvion mukaan yksin Saksassa sodan loppuvaiheessa ja miehitysaikana raiskattiin eri-ikäisiä naisia ja tyttöjä ainakin 860 000. Yksittäisiä rikoksia tapahtui vielä enemmän, koska monet joutuivat uhriksi monta kertaa. Luvusta puuttuvat myös raiskattujen miesten ja poikien vielä vaikeammin arvioitavissa oleva määrä. Lisäksi on huomioitava, että Saksan vetäytyessä seksuaalisen väkivallan uhriksi joutui myös paljon vapautuneita ei-saksalaisia sotavankeja, pakkotyöläisiä ja näiden alueiden siviilejä.
Fyysisten ja psyykkisten vammojen lisäksi raiskausten seurauksina syntyi tuhansia lapsia. Aviottomat laspet ja heidän äitinsä joutuivat usein syrjinnän kohteeksi ja kipeiden asioiden käsittely torjuttiin yleensä perheiden sisälläkin. Näistä syistä johtuen uhrien traumat kantavat perhehistorioiden kautta tähänkin päivään.
Kirjallisuudessa ja elokuvissa tunnetaan hyvin se pelko, mikä Saksassa koettiin Neuvostoliittoon tehdyn hyökkäyksen kääntyessä vetäytymiseksi. Gebhardt painottaa myös miten Natsi-Saksan propaganda pyrki kaikin tavoin vahvistamaan pelkoa siviiliväestön piirissä, mikä osaltaan oli omiaan vahvistamaan kohtaamisten jännitteisyyttä.
Gebhardtin mukaan saksalaisiin siviileihin kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa käsiteltäessä usein dominoivaksi kuvaksi nousee Berliinin valloituksen aikaiset tapahtumat ja erityisesti Marta Hillersin (1911–2001) anonyyminä kirjoittama vaikuttava omaelämäkerralliinen teos Nainen Berliinissä (Suomeksi Gummerus 1960; Ajatus, 2006).
Gebhardt kuitenkin samalla osoittaa kuinka – vastoin yleistä mielikuvaa – laajamittaista seksuaalista väkivaltaa tapahtui myös länsirintaman puolella ja kuinka se jatkui kaikilla suunnilla miehitysaikanakin. Asioiden käsittelyä rajoitti se, että sekä Saksan liittotasavallassa että DDR:ssä systemaattisesti vähäteltiin omien liittolaisten rikoksia.
Gebhardtin todistusaineiston mukaan Saksaa valloittaneet ja miehittäneet armeijat jopa kannustivat sotilaitaan seksuaaliseen hallitsemiseen. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kurinpitoyksiköt ja raiskaajat eivät aina näytä tunnistaneen ilmeistenkään väkivallantekojen rikollista luonnetta. Pysäyttävää on sekin, että silloin harvoin kun tuomiota on annettu, ne näyttävät painottuneen liittoutuneiden puolen eri armeijoissa palveleviin etnisten vähemmistöjen edustajiin, amerikkalaisten kohdalla afroamerikkalaisiin, ranskalaisten kohdalla arabitaustaisiin ja venäläisten kohdalla muihin kuin slaavilaisiin.
Kirjassa kuvattu sukupolvet ylittävä traumojen saaristo kiteytyy siviileihin kohdostuvasta väkivallasta tehdyn aikalaistiedon yksityiskohtaiseen läpikäyntiin. Siitä paljastuu, miten vähän hävitty sota näytti muuttaneen kansallissosialistisen ajan kansallismielisiä ja koservatiivisiin perheideaaleihin liittyviä asenteita. Sodan yli kantaneista asenteista kertoo etenkin se, miten syytökset raiskattujen omasta seksuaalisesta aktiivisuudesta ja/tai epäisänmaallisuudesta näyttäytyvät asioita dokumentoineiden kirkonmiesten ja byrokraattien raporteissa.
