Q-teatterin Suliko on pysäyttävän merkityksellinen matka pahuuden inhimilliseen ytimeen

Yleisön saapuessa paikoilleen lavalla on jo käynnissä Neuvostoliiton johtoportaan kovaääniset vodkajuhlat. Salivalojen hämärtyessä meno vain sakenee. Joukon keskipisteenä hääräävä Stalin simputtaa ja nöyryyttää alaisiaan aseinaan banaani ja karaoke. Hetkittäin näyttämön aggressiivisen intensiivinen liike pysähtyy ja siirrymme Stalinin sisäisen eksistentiaalisen kauhun tilaan.

Näin alkaa Juho Mantereen Pirkko Saision Suliko-romaanista (Siltala 2024) Q-teatterille sovittama ja ohjaama samanniminen näytelmä. Niissä molemmissa viimeisiä aikojaan elävä diktaattori Josif Stalin muistelee elämäänsä taaksepäin ja käy dialogia rakastamansa laulun Suliko-hahmon kanssa. Suliko on georgialainen nimi, joka tarkoittaa myös sielua.

Tässä esityksessä todella huomaa, miten tärkeää romaanin näytelmäsovituksessa on löytää uudelle teokselle oma itsenäinen ääni, ja että sen voi tehdä hukkaamatta kirjan henkeä ja pyrkimyksiä.

Q-teatterin esitys välittää tragediaa ja komiikkaa taiten lomittaen sekä monipuolista näyttämökieltä hyödyntäen kirjan keskeiset teemat. Niistä päällimmäiset liittyvät totalitäärisen vallan olemukseen ja niihin sosiaalisiin tekijöihin, jotka sen mahdollistavat. Syvemmälle kurkottavat puolestaan liittyvät siihen, miten yksin diktaattorikin on kaiken tekemänsä pahuuden ja ympärilleen rakentaman suuruuden keskellä ja etenkin oman kuolemansa äärellä.

Aloituskohtaus viitoittaa laajemminkin esityksen estetiikan lähtökohdat. Vodkajuhlien kaaos välittyy myös lavan sivuille ja yläpuolelle heijastetuilla videoilla tavalla, joka sulkee yleisön tiiviisti osaksi tapahtumia. Mantereelle tuttuun tapaan näytelmän aikatasoon syntyy viiltoja erilaisilla ilkikurisen meemimäisillä viitteillä.

Vahva ensembletyö (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Miro Lopperi ja Samuli Niittymäki) kattaa pöytää Stalin roolissa urakoivan Elina Knihtilän koko esitystä kannattelevalle veret pysäyttävälle näyttelijäsuoritukselle. Hänen lihallistamansa Stalin on narsistista vallantäyttymystä, vainoharhaa, julmuutta – ja silti samaan aikaan myös täynnä aitoa kuoleman hätää hukattua sieluaan kohden kurkottaessaan.

Saisio paikallistaa päähenkilönsä kulminaatiopisteen hänen nuorena näkemäänsä lohikäärmeen surmaamista kuvaavaan ikonitauluun. Pappiskoulun noviisin mielessä siinä toisiina kietoutuvat vinoutuneella tavalla väkivalta, uhrius ja oikeudenmukaisuus. Q-teatterin näytelmässä ledivaloilla – koska miksipä ei? – toteutettu ikoni jää näyttämölle todistamaan Stalinin oikeutettuina pitämiään omia hirmutekoja.

Näyttämökerrontaa monipuolistavat simultaaniset kohtaukset, joissa kaikkein voimakkaimmassa vanha Stalin tekee kuolemaa pöydän alla samaan aikaan, kun pöydän äärellä hänen nuorempi minänsä juo kahvia perheensä ja perheystävien kanssa. Kuolonmonologissa huomio keskittyy jälleen kerran myös Saision tekstin monimerkityksellisyyden voimaan. Kylmiä väreitä nostavat jälkeenkin päin esimerkiksi rivit, joilla Stalin vielä loppunsa äärellä hukkaa hetkellisen nöyryyden ja paasaa Neuvostovaltion rakentamisen vaatiman veren enemmän puhdistaneen kuin lianneen hänen käsiään.

Hahmojen suorat puheet yleisölle ja Ville Seppäsen lavasteet ja videosuunnittelu laajentavat näkökulman ulos epookista nykyaikaan – jopa konkreettisesti Töölön kaduille. Tässä ja monissa muissakin kohdissa ratkaisut kulkevat riskirajoilla korniin ja makaaberiin, mutta käytössä olevan näyttelijätyön selkänojalla tuntuu, että aivan mikä tahansa on uskottavaa ja merkityksellistä.

Näyttämön etuseinän avaaminen muistuttaa myös siitä, että edessämme ei ole kertomus vain Neuvostoliiton hirmuhallitsijasta, vaan myös siitä, miten samat mekanismit ja oireet elävät yhtä kaikki omassa ajassamme.

Suliko on pysäyttävän hieno esitys pysäyttävän hienosta romaanista. Se inhimillistää Stalinia ajankohtaisen merkityksellisellä tavalla ilman, että mitenkään kannustaisi sääliin tai sympatiaan. Sekä romaani että näytelmä opettavat, että ymmärtääksemme pahuuden olemusta meidän on tutkittava pahuuden juuria ihmisyydestä itsestään.