Q-teatterin Nuorten teatterin Sotaturistit on joukkovoimalla toteutettu satiiri ristiriitaisesta suhteestamme sotaan

Esityksen alussa kolmeksi hahmoksi (Val Karanta, Stella Lahtela ja Helmi Peltola) jakautunut porvarisperheen tytär Inge lojuu laivan salongissa kyllästyneen teinin elkein. Isänsä Svensson (Lissu Siekkinen) ja alusvaatetehtailija Nisse (Sofia Kärkkäinen) purnaavat maksavan asiakkaan asemaansa korostaen laivan kapteenille (Anton Mcteer), että laivan hitaan vauhdin takia näyttävin osa meritaistelusta uhkaa jäädä kokematta. Vieressä pyörii myös amerikkalainen sotareportteri (Romeo Keijupuro), jota tuntuu sodan tuntojen välittämisen ohella kiinnostavan erityisesti se, löytyisikö jostain amerikkalaisia haasteltavia.

Toisessa kohtauksessa peräti viideksi jakaantunut skottiamiraali Black-Charlie (Oliver Nousiainen, Lukas Virta, Reeta Luostarinen, Alexander Thorpe ja Venla Falck) valittelee adjuntantilleen (Siiri Rämö), kuinka on pakotettu vain jatkamaan sotaa, vaikka on menettänyt toisen silmänsä ja joukon ruumiinjäseniään. Niitä tältä raihnaalta porukalta tosiaan puuttuu.

Laura Ruohosen Sotaturistit kantaesitettiin Kansallisteatterissa vuonna 2008. Seuraavana vuonna se voitti vuoden parhaalle kotimaiselle näytelmälle vuosittain myönnettävän Lea-palkinnon. Näytelmä kuvaa makaberin satiirin keinoin miten kaikesta kauheudesta huolimatta – ja ehkä juuri sen takiakin – sota kiehtoo monia meistä myös sivustakatsojina ja tekopyhinä kauhistelijoina. Ilmiö lie yhtä vanha kuin sota itsessään, mutta tällä ajalle tyypillisen doomscrollauksen myötä siihen löytyy uuttakin tarttumapintaa.

Q-teatterin Nuorten teatterin Veera Aaltosen ja Henni Kirin ohjaama nuorten harrastajanäyttelijöiden versio Sotaturisteista on monella tapaa onnistunut teos. Nuorten esiintyjien sitoutunut ja vahva tulkinta on päässyt jykevästi ja koskettavasti tekstin sisään ja päälle. Kaikesta voi aistia, että näytelmä on ensemblen itsensä valitsema: kuuleman mukaan oli pohdittu Tsehovia ja Ibseniä,mutta päädytty Ruohoseen.

Toteutus kunnoittaa oivallisesti alkuperäisen tekstin traagisten ja komediallisten elementtien lomitusta ja sitä, että satiirin kulma ei missään kohtaa lipsahda kyyniseksi tai sydämettömäksi. Selväksi köy, että tarina ei ole vanhentunut lainkaan, vaan se on saanut viime vuosien maailman mullistuksista vain lisää kertoimia.

Omistautuneen näyttelijätyön ohella kiitosta ansaitsevat Hilla Ruuskan pukusuunnittelu, Mikko Orpanan valot ja työryhmän yhdessä tekemä äänisuunnittelu. Tärkeitä näyttämövalintoja on esimerkiksi se, että itse sotaa kuvataan vain yhdessä, mutta sitäkin kaaottisemmassa kohtauksessa. Toisaalta, vaikka esityksessä kuvataan venäläisen vankileirin brutaaleja oloja ja sen raakuuteen turtunutta johtoa, sekä tekstin että esityksen terävin kritiikki kohdistuu meikäläisittäin samastuttaviin ruotsalaisiin siviileihin, joiden myötätunto toisten kärsimystä kohtaan näyttäytyy pahasti tekopyhänä ja jopa irvokkaan fetisistisenä.

Vaikka taiteilijauransa alkuvaiheessa olevat näyttelijät yltävät monissa kohtauksissa hämmentävän hienoihin yksilösuorituksiin, erityisen vahvasti esitys todentaa, miten tärkeää teatterissa on joukkuepelaaminen.

Esitykset Q-teatterin Puolikuu-näyttämöllä 24.5. asti. Jutussa mainittujen ohella näyttämöllä nähdään myös Nelli Herlevi, Eero Turppo, Irma Puolanto ja Linnea Hettula.