Pedro Almodóvarin Autofiktiossa taiteen omaelämäkerrallisuus pyörii sisäkkäisillä luupeilla

Pedro Almodóvarin uusimmassa elokuvassa psykosomaattista migreeniä poteva elokuvaohjaaja Elsa (Barbara Lennie) seurustelee kropaltaan lähinnä kreikkalaista patsasta muistuttavan palomies-strippari Bonifacion (Patrick Criado) kanssa. Elsa ajautuu riitaan ystävänsä kanssa, kun tulee paljastaneeksi hyödyntäneensä tämän avio-ongelmia tulevan elokuvansa käsikirjoituksessa. Elokuvan toisella kerronnan tasolla Elsa paljastuu Almodovoria itseään muistuttavan ikääntyvän elokuvaohjaaja Raúlin (Leonardo Sbaraglia) autofiktiiviseksi alter egoksi ja Bonifacio Raulin nöyrän kumppani Santin (Quim Gutiérrez) inspiroimaksi.

Vaikka 76-vuotiaalla Almodóvarilla on pelissä uran alkuvaiheisiin nähden vähemmän lihan värinää, hermoromahduksellista kakofoniaa ja omaelämäkerrallista ehtaa sydänverta, vanhat perusteemat halujen sokkeloista, oman elämänhallinnan horjumisesta ja etenkin äitisuhteessa tiivistyvistä perhesiteistä ovat edelleen läsnä. Intohimoa pursuava näyttelijäntyö, kerronnan huolellinen rytmitys sekä kirkkaita värejä tulviva kuvasto huikaisevat edelleen. Tarkkoihin kuvarajauksin vaikuttavat jälleen päätyneen ohjaajan taidekokoelmat ja omasta kirjahyllystä noukitut mielikirjat.

Elokuvan Raúl ajautuu välirikkoon toisen avustajansa kanssa, koska on lainannut tämän elämää Elsan tarinassa. Voimme vain arvella mikä on mahtanut olla se Almodóvarin omaa elämää koskeva kriisi, jota nämä kahden tason autofiktiiviset elokuvaohjaajat tarmolla jatkojalostavat.