Lukuaika: 2 minuuttia

Kuolemanpelolta haiseva odysseia pintaliitäjien yössä pakottaa yleisön kohtaamaan rumimpia tunteita

Vuosisadan häät

Marja Pyykkö, ohjaus. Aleksi Bardy, käsikirjoitus.

★★★★

Nimensä mukaan “erinomainen” Viima von Ausgezeichnet (hurja Outi Mäenpää) on julkkispsykiatri ja tv-tähti, jolle muut ihmiset, kuten jopa ohjelmassa vierailevat risaiset persoonat, ovat vain statisteja Viiman omalla, suurella elämän näyttämöllä.

Kun oudolla tavalla Viimaa jopa ymmärtävä ex-mies (Mikko Leppilampi) ilmoittaa menevänsä pian naimisiin, Viima joutuu paniikkiin. 

Miehen hääonni muistuttaa Viimaa pahemmin kuin mikään muu –  jopa pahemmin kuin kasvojen rypyt tai vyötärölle kertyneet kilot – vanhenemisesta ja menevän naisen tähden hiipumisesta. 

Kuolevaisuudesta. 

VUOSISADAN HÄÄT ON ARMOTON  ja hillitön elämänjanoisen naisen odysseia. 

Alusta asti oli selvää, että mopo menee jotenkin rotkoon, mutta miten? Lopun surrealistinen revittely onnistui yllättämään totaalisesti. Juuri sillä hetkellä, kun hän joutui kohtaamaan todellisuuden, tapahtui ihmeellinen paradoksi. Viiman kaihoisimmat kuvitelmat onnesta näyttivät toteutuvan.

Outi Mäenpää tekee todellisen uroteon, sillä Viima von Ausgezeichnet ei varmasti ole ollut helppo hahmo sisäistää. Viiman kuvitelmat itsestään ovat liioiteltuja, ja hän elää pinnallisessa todellisuudessa, josta katsojan tekee mieli raastaa hänet ulos. Edes yksi ex-miehistä (Lauri Maijala), kynnysmaton tai laastarin virkaa toimittanut taiteilija, ei saa Viiman narsistista kuplaa puhkaistua.

Räväkkä rouva Ausgezeichnet ole lainkaan sympaattinen ihminen, paitsi pienen hetken verran, jolloin hän J. D. Salingerin kirjallisuuden tapaan huomaa nuoressa ihmisessä viattomuuden, ja tämä oivallus saa hänet kokemaan hetken hyvyyttä.

ALEKSI BARDYN KÄSIKIRJOITTAMA satiiri ei ole laisinkaan hauska elokuva, vaikka sitä on markkinoitu komediana. Yleisön joukossa olevat inhimilliset henkilöt tuntevat aivan järisyttävää myötähäpeää Viiman kohellusta seuratessaan, mutta moni narsisti miettii varmaan innoissaan, että lisää meikkiä vaan ja baanalle.

Vuosisadan häät ei ole realistinen elokuva vanhenemisen tuskasta, se on vertauskuvallinen ja liioittelevan alleviivaava, suorastaan manifestoiva teos. 

Samoin kuin Etsin sinua, Mr Goodbar -klassikko (1977) se näyttää kuin pyyhkien katsojaa pilaantuneella tiskirätillä, miten totaalinen vieraantuminen elämän olennaisista asioista ja yhtäaikainen yksinäisyys ja rakkauden kaipuu suistavat muka psykologian asiantuntijankin täysin raiteiltaan. 

“Katsokaa Viimaa”, elokuvan rivien välit huutavat yleisölle. “Älkää kääntäkö päätä pois!”, teos jyrisee. “Oletteko kaivanneet nuoruuttanne, nuoruuden rakastettujanne tai vyötäröjänne? Hävetkää itse!”, se komentaa. 

Yleisöllä ei ole mukavaa, muttei se ole varmaan tarkoituskaan. Kuin jääpiikki kiduttajan hyppysissä se pureutuu aikamme kaksinaismoralismiin: ikäkriisiä ei sovi potea kulkemalla baareissa iskemällä seuraa, se on säälittävää. Sen sijaan maratonjuoksu, henkilökohtaisen valmentajan palkkaaminen tai seesteiset meditaatioretriitit luostareissa ovat ihan sallittuja ylemmän keskiluokan kipuilun tyylejä.

Marilyn Monroen kerrotaan sanoneen “lopulta painovoima saavuttaa meidät kaikki”.

Se totisesti saavutti Viima von Ausgezeichnetin, ja kyllä se saavuttaa meidät muutkin.

Kommentoi Facebookissa