Päätepysäkki
Pasi Lampela
Tampereen Teatteri
☆☆☆
Aikansa hurjimuksena tunnettu maalari teki isoja ja provosoivia töitä uskonnollisista aiheista. Erityisen taitavaa hänen töissään on valon ja varjon käyttö sekä ihmisen ihon ja lihaksiston kuvaaminen. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä esiintyvien onnettomien ihmisten edesottamuksia seuraa Caravaggion työ Epäilevä Tuomas (The Incredulity of Saint Thomas). Siinä Tuomas laittaa sormensa Jeesuksen haavaan, koska ei muuten uskonut tämän ylösnousseen.
Kun evankeliumin ilosanoma kehystää elämässään päätepysäkille – tai risteysasemalle – tulleen perheen kohtaloa, se näyttääkin entistä synkemmältä. Isä Matti (Heikki Savolainen) luovuttaa firman johtajuuden pojalleen Jussille (Esa Latva-Äijö), mutta jatkaa petoksen peittelyä. Ilona (Elisa Piispanen) ripustautuu naiivisti tuhoutuvan avioliiton jäänteisiin, mutta mies on jo löytänyt uuden ja haluaa eron. Poissaolevan äidin kuolema pysäyttää hetkeksi molemmat miehet, jotka elävät jossain arkitodellisuuden ulkopuolella, itseään paossa.
Lampelan näkemys paljon puhuttujen ruuhkavuosien ahdistuksesta on hyytävä ja vyöryy katsojien ylle kuin tammikuinen lumimyräkkä Itämereltä. Hän kehottaa tutkimaan realiteetteja syvyyssuunnassa: samat asiat voivat sekä tuhota että pelastaa ihmisen. Caravaggion maalauksen eteen asetettu tumma peilipinta paljastaa näyttelijöiden selät, tarinan kääntöpuolen, jota kohden Birgitta (Emma-Sofia Hautala) ennen väliaikaa kulkee kuin mustaan aukkoon. Peilisymboliikka toimii, itse asiassa sitä olisi voitu sanoin vielä vahvistaa. Elämän monitahoisia heijastuksia on hyvä tarkastella tietoisemmin.
Se mikä näytelmän Ilonalle on päätepysäkki, on Jussille lähtölaituri. Kyse on kuitenkin tahdosta ja valinnoista, siitä että pysyy tahdossaan. Lampelan näytelmässä ei ole onnellista loppua eikä paha välttämättä saa palkkaansa, mutta elämähän ei aina ole reilua. Itselleen kannattaa silti olla uskollinen.
Rooleissa:
Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Heikki Nousiainen, Emma-Sofia Hautala
