Seitsemänkymppiset Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat elämänsä vedossa KOM-teatterin lavalla ja yleisö on haltioissaan.
Israelilaisen historioitsija Yuval Noah Hararin vuonna 2011 kirjoittama Ihmisen lyhyt historia on viisisataasivuinen tietokirja, jonka dramaturgi Minna Leino kesyttää lavalle lempeästi.
Kansallisteatterin Omapohjassa esitettävä näytelmä Alina etenee katkelmittain ja fragmentaarisesti, se jakautuu otsikoituihin tuokioihin ja osastoihin, episodeihin joita nähdään uudelleenkin, uudella tavalla.
Avioerot eivät vielä näytelmän Kohtauksia eräästä avioliitosta ilmestymisen aikaan 1973 olleet aivan jokapäiväisiä.
Anonyymien Apollon muusien terapiaistunnossa naiset puhuvat suunsa puhtaiksi, ja runoilija Eino Leino kääntyilee haudassaan. Ainakin lavalla nököttävän arkun uumenista kuuluu vaimeata murinaa.
Junavaunu on Kansallisteatterin Suuren näyttämön kokoinen, ja sen ainoat matkustajat ovat Aino (Seela Sella) ja Asko (Puntti Valtonen). Vanhan naisen ja keski-ikäisen miehen kohtaamiselle on anteliaasti tilaa.
Kissani Jugoslavia -näytelmässä kipu vetää syvän viillon halki vuosikymmenten.
Kolme sisarta alkaa kuin lastennäytelmä, kun kolme kissaa naukuen kurkkivat yleisöä esiripun välistä. Niin kissakuoron kuin kaiken siitä käynnistyvänkin voi nähdä symbolisena.
Mustanpuhuvat kyläläiset liikkuvat tiiviinä joukkona ja veisaavat Siionin virsiä. Ankaria ilmeitä ja totista asetelmaa ei sovi tuomita, sillä juuri se on Mikko Roihan Pakolaiset-ohjauksen parasta antia.
Linjakkaita näyttämötoteutuksia on Avoimissa Ovissa saatu ihailla aiemminkin.
Yhdysvaltalainen Lucas Hnath on kirjoittanut Noran tarinalle jatkoa näytelmässään Nukkekoti, osa 2 (A Doll’s House, Part 2), jota viime vuonna esitettiin Broadwayllä.
Milos Formanin kulttileffa on ehkä epäreilu vertailukohta, sillä teatterin ja elokuvan ehdot ja keinot ovat erilaiset.
Radikaalina edelläkävijänä tunnettu teatteriryhmä NO99 julistaa vallankumousta nyt Tartossa Vanemuine-teatterin pienellä näyttämöllä.
Henrik Ibsen oli Nukkekoti-näytelmässään (1879) emansipaation asialla jo varhain, eikä ikiaikainen keskustelunaihe ole loppuun kaluttu vieläkään, päinvastoin.
Tainaron – postia toisesta kaupungista (1985) koostuu kirjeistä, joita kaupungista lähetetään tuntemattomalle vastaanottajalle.
Pasi Lampela on näkijä, joka ohjauksissaan usein tarkastelee ihmissuhteiden dramatiikkaa. Hienovireinen Syyssonaatti tarjoaa tähän nyt selkeät ainekset.
Fjodor Dostojevskin romaaniin Rikos ja rangaistus nojaava monologiesitys osoittelee sormellaan eurooppalaisia moraalikäsityksiä ja osuu kipeisiin kohtiin myös 2000-luvulla.
New Yorkin seurapiireissä vaikuttaneet äiti ja tytär ovat vetäytyneet julkisuudelta syrjään luhistuvaan kartanoonsa.
Vakavan ja synkkämielisen kirjailija Gustav von Aschenbachin roolihahmossa on intensiivistä hulluutta, joka ajaa hänet romahduksen partaalle.
Nyt musikaalielämyksen tarjoilee Viron vanhin vironkielinen teatteri Teater Vanemuine Tartossa. Ohjaaja Samuel Harjanne tuntee misérablensa läpikotaisin, onhan hän itsekin näytellyt musikaalissa mm.
Äitien, isien ja esivanhempien kokemukset, käytösmallit ja rakkaus suodattuvat aina uuteen perhekuvioon sen alusta saakka.
Tämä voisi tapahtua juuri nyt, ja niin tapahtuukin, Kansallisteatterin Suuren näyttämön näytelmässä Macbeth. Shakespearen kuulun tragedian ovat suomentaneet ja sovittaneet Eva Buchwald ja Janne Reinikainen.
Mutta ranskalaisen näytelmäkirjailija Florian Zellerin (s. 1979) Isä-näytelmässä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa isä (Jari Pehkonen) on sairastunut, eikä se enää huvita. Muistisairas isä tanssittaa läheisiään oman pillinsä mukaan.
