Huijarisyndrooma ei ole uusi ilmiö eikä nimityksestään huolimatta syndrooma. Huijari-ilmiön tunnistivat psykologit Pauline Rose Clance ja Suzanne Imes jo vuonna 1978. Heidän tutkimuksensa keskittyi lahjakkaina pidettyihin naisiin, jotka selittivät urakehitystään sillä, että olivat huijanneet kaikki uskomaan omaan pätevyyteensä. Ilmiöstä onkin välillä puhuttu lahjakkaiden naisten huijarisyndroomana.
Aiheesta puhuvien kirjo on ollut suppea. Äänessä ovat enimmäkseen olleet työurallaan menestyneet, keskiluokkaiset, valkoiset naiset. Aihetta on käsitelty rohkaisevina henkilötarinoina, jotka alkavat epävarmuudesta ja päättyvät huijarisyndrooman päihittämiseen. Tai on listattu keinoja lukijan huijarituntemusten nujertamiseksi.
On tervettä pohtia omaa osaamistaan ja suhteuttaa sitä annettuihin työtehtäviin. Tällaiset ajatukset kuitenkin poikkeavat huijarisyndroomana puhutusta ilmiöstä, joka voi saada henkilön jatkuvasti pelkäämään paljastumistaan osaamattomaksi tai tuntemaan ulkopuolisuutta ja joukkoon kuulumattomuutta. Syvällä huijaritunteiden ytimessä mikään määrä positiivista palautetta ei saa tunteista kärsivää uskomaan omiin ansioihinsa.
Huijareiden vallankumous on tervetullut ja tarpeellinen yhteiskunnallisen keskustelun avaus. Kirjan keskeinen ajatus on, että huijarisyndrooma on ennen kaikkea eriarvoistavan ja suorituskeskeisen yhteiskunnan oire. Teos on rakennettu eritaustaisten henkilöiden haastatteluihin pohjautuvien tarinoiden ympärille. Tätä kautta pohditaan sukupuolen, yhteiskuntaluokan sekä erilaisten vähemmistöasemien vaikutusta huijaritunteiden syntymisessä. Suurennuslasin alle joutuvat myös työelämän rakenteet ja nykyajan ilmiöt kuten sosiaalinen media.
Teoksessa ei pyritä vain yksilötason ongelmanratkaisuun vaan tutkitaan ilmiön takana olevia rakenteita ja niiden vaikutuksia ilmiön kokemiseen. Jokaisen luvun loppuun on listattu keinoja, joilla purkaa huijari-ilmiötä tuottavia ja sitä ylläpitäviä rakenteita omalla ajattelulla ja käytöksellä. Ohjeita on annettu myös huijaritunteiden kanssa elämiseen.
Kirja nojaa aiempaan tutkimukseen ja kirjoitukseen. Tietopohjaisuudestaan huolimatta teksti on purettu helppolukuiseen, yleiskieliseen muotoon muutamaa termiä lukuun ottamatta. Viitteitä ja lähteitä on kirjan loppuun listattu 13 sivua. Näihin sivuihin mahtuu kansainvälisen tutkimustyön lisäksi suomalaisia artikkeleita ja blogitekstejä.
Tekijät ottavat avoimesti kantaa kirjassaan myös sen mahdollisiin ongelmakohtiin. Kolmen akateemisen naisen tekijätiimi istuu juuri siihen muottiin, joka on jo saanut äänensä kuuluviin huijarisyndrooma-keskustelussa. He ovat huomioineet, että pelkkä pyrkimys tarinoiden ja näkökulmien moninaisuuteen ei takaa, että ne sitä aidosti olisivat.
Kaikkien vähemmistökokemusten mahduttaminen samaan teokseen olisikin haasteellista. Erityisesti sen vuoksi, että tutkimuksia ja aineistoa vähemmistöjen kokemasta huijari-ilmiöstä on huomattavasti vähemmän tarjolla. Näin moniäänistä ja yhteiskunnallista otetta ei kuitenkaan tässä maassa ole aiheen ympärillä vielä nähty.
Sanni Lehtinen, Amanda Pasanen & Silja Uusikangas: Huijareiden vallankumous
Vastapaino 2021, 232 s.
