Lampedusa
Tanya Weinstein & työryhmä
Viirus-teatteri
☆☆☆☆
Teatteri Viiruksen vielä toukokuun loppupuolelle esittettävä Lampedusa nojaa näyttelijöiden (Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock, Eeva Soivio ja Nicke Von Weissenberg) yhdessä lavalla muodostamaan vahvasointiseen punk-bändiin. Näytelmä on maahanmuuttajakysymykseen fokusoivaa dokumenttiteatteria. Sen episodeissa kuvataan Suomeen päätyneiden pakolaisten haastatteluihin perustuvia henkilökohtaisia selviytymistarinoita.
Jo ensimmäinen kuvaelma vakuuttaa: roudauslaatikosta löytyvä alaston mies kertoo kiihkeän puheripulin tahdein painajaismaisesta rimpuilustaan Venäjän ja Suomen rajapolitiikan kurimuksessa. Sen jälkeen kuullaan enimmäkseen englanniksi, mutta myös suomeksi ja ruotsiksi kerrottuja, toinen toistaan koskettavimpia kuvauksia pakolaisten piinallisista taustoista ja Suomeen sopeutumisen odotuksista ja esteistä.
Tanya Weinsteinin ohjaus ei moralisoi eikä liioittele sen enempää myötäelämisen kuin tirkistelyn tunteilla. Esityksen erityinen vahvuus on sen lavastusta myöten tarkasti hallitussa esillepanossa ja kuljetuksessa. Bändin ohella kokonaisuutta tukee – ehkä hiukan yllättäen – tanssin käyttäminen yhtenä ilmaisunvälineenä. Emsemblen hallitsemaan ilmaisurekisteriin kurinalaisesti sovitetut ratkaisut toimivat hienosti.
Kokonaisuuden tasolla esityksessä ei painot vahva draaman kaarta tai ylevöittävän katharsiksen etsintä. Esitys jättää jälkeensä jopa hiukan tyydyttämättömän tunteen siitä, että tarinoita olisi voinut olla lisääkin. Harkitun karussa näkökulmassa on kuitenkin punkin terävää särmää ja tiedostavuutta. Sanomaksi tiivistyy: ajattele itse.
Yle Puheen KulttuuriCocktail-ohjelmassa keskusteltiin suoraan Lampedusaan viitaten siitä, onko oikein, että suomalaiset näyttelijät esittävät toisen etnisen taustan ihmisiä sen sijaaan, että näille annettaisi lavalla oma ääni. Syytös on esitystä kohtaan kohtuuton. Totta kai näyttämötaiteessa kuuluu asiaan, että näyttelijät samaistuvt myös muissa elämäntilanteissa olevien ihmisten asemiin ja kohtaloihin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa dokumenttiteatterin keinoin näyttämöllä vielä varta vasten toistetaan niitä ääniä, joita sinne yleensä ei pääse.
Vakavasti voi kysyä sitäkin, että jos esimerkiksi Afrikasta tulevaa pakolaista pitäisi esittää tummaihoinen näyttelijä, eikö tämä juuri vahvista kyseenalaista rodullistamista liittämällä uhrin roolin juuri etniseen taustaan? Eikö erityisesti pakolaiskysymyksessä tärkeää olisi tunnistaa ilmiön universaali ulottuvuus? Eri aikoina ja eri paikoissa toistuvissa kohtaloissa on enemmän yhtäläisyyksiä kuin aina osaamme ymmärtää ajankohtaisten tilanteiden keskellä.
Pikemminkin pitäisi pyrkiä siihen, että missä tahansa produktiossa olisi eritaustaisia näyttelijöitä siten kuin heitä esiintyy muutenkin ympäristössämme. Tässä tietenkin käytännön haasteena on se, että Suomessa on vielä verraten vähän etniseltä taustaltaan valtaväestöstä eroavia tekijöitä. Juuri tähän liittyvistä rakenteellisista ongelmista onkin tärkeä puhua. Voiman haastattelussa asiaan puuttuikin Teatterikorkeakoulun tuore ohjaajataiteen professori Saana Lavaste.
Lampedusan ansioksi voi lukea senkin, että se on omiaan synnyttämään juuri tällaisiakin keskusteluja.
