Pelko jäytää yhä sielua

Saana Lavaste ohjaa Lahden kaupunginteatteriin Fassbinderin maahanmuuttajaelokuvan.

KuvaTuomas Rantanen

Pelko jäytää sielua on saksalaisen Rainer Werner Fassbinderin käsikirjoittama, ohjaama, lavastama ja tuottama elokuva, joka valmistui vuonna 1973. Siinä leskeksi jäänyt kuusikymppinen siivooja Emmi ja noin 35-vuotias marokkolainen siirtotyöläinen Ali solmivat rakkaussuhteen Emmin ennakkoluuloisten lähisukulaisten ja muun ympäristön kauhuksi.

Elokuva on melodramaattinen ja asetelmallinen mutta samalla herkkä ja provosoiva.

”Se on järjettömän ajankohtainen, todella tarkka yhteiskunnallinen analyysi Saksan 70-luvun tilanteesta, missä maahanmuutto laajassa mittakaavassa alkoi tunkeutua tavallisten ihmisten alueille. Se herätti samalla tavalla pelkoa ja ahdistusta kuin meillä nyt turvapaikanhakijoiden kohdalla”, huudahtaa teatteriohjaaja Saana Lavaste.

Lavaste tietää, mistä puhuu, sillä hän on paraikaa ohjaamassa Fassbinderin elokuvaa näytelmäksi Lahden kaupunginteatteriin.

Ensi vuoden alusta myös ­Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen professorina aloittava Saana Lavaste on kokenut teatterintekijä, jolla on takanaan yli 30 ohjaustyötä. Kansallis­teatteriin tehtyjä töitä ovat esimerkiksi Heini Junkkaalan Kristuksen morsian (2010) ja yhdessä teatterijohtaja Mika Myllyahon kanssa ohjattu Täällä Pohjantähden alla. Lavaste on myös toiminut Riihimäen Teatterin ja Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana sekä vieraillut usein maakuntateattereissa. Lisäksi hän on tehnyt yhteisöteatteria ja kokeilevia projekteja sekä ollut perustamassa kolmea teatteriryhmää: Draamaräätäleitä, Teatteri Siperiaa ja Teatteri 2.0:aa.

Lavaste istuu Teatterikorkeakoulun aamutuimaan tyhjässä kahvilassa ja kertoo, miten Fassbinderin maahanmuuttajadraaman karhea kysymyksenasettelu osuu tämän päivän Suomeen.

”Haluan pitää ajan ja paikan elokuvan kuvaamassa 1970-luvun Saksassa. Silloin siellä oli käynnissä vahva jälleenrakentamisen aika ja työtä oli tarjolla enemmän ja pelkoa sen menettämisestä vähemmän kuin meillä nyt. 1970-luvun Saksan ja nykyisen Suomen rinnastamisen idean on nimenomaan osoittaa, että eroista huolimatta tietyt syklit toistuvat eri aikakausina ja tilanteissa.”

Jopa terrorismikuvio oli vahvasti esillä jo Fassbinderillä.

”Elokuvassa Ali sanoo, kuinka ennen oli mahdollista olla arabi, mutta terrorismin jälkeen ei enää ole. Fassbinder kuvaa koko ajan ihmisen tarvetta kuulua ryhmään ja sitä, mitä tämä ryhmään kuuluminen maksaa. Ehkä se pelko, joka jäytää sielua onkin juuri yksin-  ja ulosjäämisen pelkoa!” innostuu Lavaste.

Fassbinderin elokuvassa pääpari on epäsuhtainen myös ikänsä puolesta.  Alia esittänyt El Hedi ben Salem oli todellisessa elämässä biseksuaalina tunnetun Fassbinderin rakastettu, mikä saattoi vaikuttaa hänen rakentamaansa asetelmaan.

”Elokuvassa kuvattava häpeä vastaa ehkä sitä, mitä Fassbinder koki heidän liikkues­saan yhdessä pariskuntana. Kyse on jotenkin likaisesta seksuaalisuudesta. Samalla lailla elokuvassa seksuaalisuus on likaista, koska suhteessa on niin vanha nainen”, pohtii Lavaste,

Lahden esityksessä pääparin ikäkuilua on lievennetty niin että näyttelijät ovat noin 25- ja 45-vuotiaita. Toisaalta Alin roolissa ei ole maahanmuuttajanäyttelijää. Siihen on käytännön syy; Suomessa ei juurikaan ole näyttelijäksi kouluttautuneita maahanmuuttajia.

”Itse haluaisin Teatterikorkeakoulun proffana vaikuttaa jatkossa siihen, millaiset ihmiset esittävät nyt jo ympärillämme olevaa sosiaalista todellisuutta”, linjaa Lavaste.

Rainer Werner Fassbinder (1945–1982) oli elokuvaohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka ei intensiivisen, päihdehoureisen ja lyhyen elämänsä aikana pitänyt kynttiläänsä vakan alla. 20-vuotiaana elo­kuvien teon aloittanut Fassbinder ohjasi liki 40 elokuvaa, joista nyt puheena olevan elokuvan ohella ehkä kuuluisimpia ovat Maria Braunin avioliitto (1979), Lola (1981) ja Veronika Vossin kaipuu (1982) sekä viimeiseksi jäänyt, Jean Genetin homoseksuaalisuutta suorasukaisesti käsittelevään kirjaan perustuva Querelle (1982).

Fassbinder vaikutti myös teatterissa, radiokuunnelmissa ja televisiossa. Yhtenä hänen päätöistään voi pitää Alfred Döblinin romaanin pohjalta tekemää 14-osaista televisiosarjaa Berlin ­Alexanderplatz (1980).

Lavaste korostaa Fassbinderin tuotannossa näkyvää ristiriitaa herkän havainnoijan ja omassa elämässään sosiaalisen kaaoksen luoneen persoonan välillä. ”On kiinnostavaa, miten Fassbinderin elämässä oli niin paljon häpeää ja miten hän kykeni analysoimaan niin kirurgimaisen tarkoin havainnoin sitä, miten käytämme valtaa. Ehkä taiteen kautta voi osoittaa sitä läheisyyttä, jota ei omassa elämässään pysty yhtä hyvin ilmaisemaan?” tuumii Lavaste ja jatkaa:

Lars von Trierin töissä on jotain samaa: kärjistetyt sosiaaliset tilanteet ja vastakkainasettelut, sama häpeä ja vimmainen suhtautuminen taiteen tekemiseen ja ehdottomuus. Kumpikin on töissään muka niin intuitiivinen ja kaoottinen, mutta kuitenkin kaikki on tosi tarkkaan rakennettu dionyysisen ja kirkkaan analyyttisen yhdistelmänä!”

Viime aikoina teatterilavalla on hyödynnetty erityisen paljon muita taiteenlajeja. ­Kristian Smedsin Tabussa ovat käytössä melkein kaikkia muut ilmaisulajit paitsi puheteatteri ja Linda Wallgrenin Teatteri Vanhaan Jukoon ohjaamassa Kuolleen naisen maalauksia -näytelmässä nojattiin kuvataiteeseen. Mika Ronkainen sovittaa paraikaa Oulun kaupunginteatteriin menetysdokumenttiaan Laulu koti-ikävästä (2013). Lars von Trierin Breaking the Waves (1996) taas on sovitettu teatterilavalle Turussa ja Espoossa ja vielä kilpailevana sovituksena Oulun kaupunginteatterissa.

Lavaste ei pidä tätä mitenkään outona tai uutena näkökulmana.

”Teatteri on aina ollut taiteiden risteyskohta, missä esimerkiksi teksti, tilallisuus ja äänellinen hahmottaminen ovat kaikki mukana. Teatterin ytimessä on ajassa oleminen: teatteri on meidän yhteinen hetki tässä ajassa. Samasta syystä teatteriin liittyy erityisen vahva laitostumisen riski. Oman tekemisen konservoiminen on myrkkyä kysymykselle siitä, mistä teatterissa on kyse. Esimerkiksi jo barokin aikaan kysyttiin, että mitä tehdään, miksi ja kenelle. Tämä kysymys teatterintekijän on pakko kysyä suhteessa omaan aikaansa aina uudestaan.”

Entä mikä on teatterin tehtävä nyky-Suomessa?

”Teatterin ensisijainen tehtävä ei ole konservoida eikä viihdyttää. Tässä suhteessa on parempia välineitä. Paljon tärkeämpää on peilata, muistuttaa ja unelmoida, mielellään vähän myös provosoida. Juuri nyt pitäisi käsitellä esimerkiksi omaa kansallisidentiteettiämme ja suhdettamme muihin. Ja sitä, miten ihminen suhteutuu luontoon ja muuhun ei-inhimilliseen elämään. Toisaalta olennainen aihe on se, miten työ vaikuttaa ja miten se on muutoksessa. Teatterin tekemisessä pitää olla vapaa. On tärkeää, että ryhmällä on kiinteä ja läheinen suhde siihen, mistä se haluaa  puhua. Tämä tuottaa aina kiinnostavaa teatteria.”

Pelko jäytää sielua Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä 4.2.2016 alkaen

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Etnosoi 2019