Lukuaika: < 1 minuutti

Baz Luhrmannin Elvis esittelee, miten mustan gospelin hurmos ja bluesin avoin seksuaalisuus myytiin valkoiselle keskiluokalle

Baz Luhrmann: Elvis

Ensi-ilta 29.6.

★★★★

Memphisissä uransa aloittanut laulaja ja elokuvanäyttelijä Elvis Presley (1935–1977) on yhä yksi maailman eniten tienaavista vainajista. Poikkeuksellisen laajan äänialan omanneen artistin kaupallinen menestys perustui lahjojen ja karisman ohella siihen, että juuri hänen kauttaan afroamerikkalainen rhythm and blues ja sen avoin seksuaalisuus olivat tuotteistettavissa valkoiselle keskiluokalle. Niin Elviksestä tuli nykyisen rock- ja pop-ilmaisun ikoninen pioneeri.

Elokuvistaan Moulin Rouge! (2001) ja The Great Gatsby – Kultahattu (2013) tunnetun australialaisen Baz Luhrmannin suureellisen hallittu estetiikka on räjähtävimmillään avainjaksossa, jossa Elviksen (Austin Butler) petollinen manageri ”eversti” Tom Parker (Tom Hanks) näkee tulevan suojattinsa ensi kertaa keikalla. Sen kanssa ristiin leikataan intensiivisiä kohtauksia, joissa Elvis lapsena hurmioituu herätysteltan afrogospelin äärellä ja tirkistellessään lankkuseinän aukosta seksiä tihkuvaa bluesvääntöä.

Luhrmann alleviivaa muutenkin Elviksen vilpitöntä kunnioitusta mustan musiikin juuria kohtaan ja  myötämielisyyttä 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen sanomalle. Samalla armeliaasti sivuun jää artistin myöhempi liehittely nixonilaisen konservatismin suuntaan. Kiinnostava ratkaisu on myös kuvata Elviksen urakaari manageri Parkerin näkökulmasta ja hänen kanssaan solmitun faustisen sopimuksen seurauksena. Loppua kohden Luhrmannin dramaturginen ja kuvallinen luovuus alkavat silti hiukan hyytyä todellisuuden käsikirjoittaman kliseisemmän ankeuden äärellä.

Austin Butler Elviksenä ja Olivia Dejonge Priscillana.