Äärimmäisyyksien ajan sanasto
Monarkia
Donald Trumpin toista presidenttikautta oli ehtinyt kulua kuukausi, kun hän helmikuussa julkaisi netissä tekoälyllä luodun kuvan, jossa kantoi pröystäilevää kultaista kruunua. Kuvan alla luki ”Eläköön kuningas!”.
Toukokuun alussa Trump herätti huomiota esiintymällä paavina yllään valkoinen kasukka, hiippa ja kultainen risti. Muutamaa päivää aiemmin paavi Franciscuksen hautajaisissa Roomassa hän oli julistanut, haluavansa olla paavi: ”Se olisi minun ykkösvalintani”. Lokakuussa 2025 Trump julkaisi jälleen tekoälyn luoman videon, jossa hän kruunu päässään lensi hävittäjällä ja pudotti ulostetta mielenosoittajien päälle. Nämä vastustivat hallituksen ajautumista yhä autoritaarisempaan suuntaan iskulauseella “Ei kuninkaita!”.
Presidentti Trumpin halu esiintyä kuninkaana ei ole vain esimerkki Yhdysvaltain presidentin moraalisia rajoja rikkovasta tyylistä, ja se on muutakin kuin patologisen suuruudenhulluuden ilmaisu. Päinvastoin, se on 2020-luvun näkyvimpiä merkkejä monarkian kannatuksen odottamattomasta paluusta. Kannattajat esittävät absoluuttiset monarkiat toivottavina ja jopa välttämättöminä poliittisina järjestelminä länsimaisten yhteiskuntien väitetyn alamäen pysäyttämiseksi.
Trump ei ole poikkeus äärioikeistolaisten johtajien joukossa. Vuoden 2023 lopussa El Salvadorin presidentti Nayib Bukele muutti profiilinsa X:ssä ”maailman cooleimmasta diktaattorista” ”filosofikuninkaaksi” viitaten antiikin Platonin Tasavalta-teokseen. Samoihin aikoihin Argentiinan Javier Milei lauloi presidentinvaalikampanjassaan La Renga -yhtyeen kappaletta Panic Show, jossa hän sanoja muokaten esiintyi ”kuninkaana” ja ”leijonana”. Milei esittää kappaletta edelleen kaikissa poliittisissa tilaisuuksissaan, jotka muuttuvat usein konserteiksi.
2000-luvun äärioikeiston tyypilliset toimintatavat, provokaatio ja trollaus, kätkevät alleen ultrakonservatiivisen, paleolibertaarisen ja uustaantumuksellisen älymystön edustajien, vaikuttajien ja aktivistien ajatusmaailman. Näkyvin hahmo on Curtis Yarvin (s. 1973), joka pitkään esiintyi tuntemattomana bloggarina nimimerkillä Mencius Moldbug. Saksalais-amerikkalaisen sijoittajan ja PayPalin ja Palantirin perustajajäsen Peter Thielin (s. 1967) tuella Yarvinista on tullut uuskonservatiivisen liikkeen vaikutusvaltainen tähti, joka kuiskuttelee Washingtonia hallitseville uusille pedoille, kuten varapresidentti J. D. Vancelle.
Sarkastiseen tyyliin kirjoittamissaan julkaisuissa Yarvin viittaa Matrixin kaltaisiin elokuviin ja esiintyy julkilausutun epäakateemisesti. Hän on toistanut samoja ajatuksia vuodesta 2007. Tuolloin hän aloitti bloginsa Unqualified Reservations. Hänen mukaansa nykydemokratiat ovat pikemminkin oligarkioita ja niitä hallitsee byrokraattien luokka, joka muodostaa deep staten, syvän valtion, tai hänen terminologiansa mukaan, katedraalin. Tällaisen syvän valtion näkyvimpiä edustajia ovat Yhdysvaltain parhaimmistoon kuuluvat Ivy League -yliopistot ja The New York Times -sanomalehti.
Yarvin väittää myös vääristyneessä historian tulkinnassaan, että Yhdysvallat oli monarkia jo Franklin D. Rooseveltin presidenttikausien aikana. Yarvinin mukaan tämä keksi uudistuspolitiikkansa New Dealin ohessa byrokraattisen järjestelmän ja oli vastuussa vuoden 1945 jälkeisestä maailmanjärjestyksestä.
Yarvinin mukaan demokratiat eivät ole tehokkaita, koska ne painottavat poliittista vapautta. Ratkaisun tämän taantuman tilan korjaamiseksi voi tarjota vain uusi absoluuttinen monarkia. Siinä kuningas on kuin yrityksen toimitusjohtaja ja kansalaiset alamaisia ja asiakkaita, jotka voivat muuttaa muualle, jos ovat tyytymättömiä. Yarvinia inspiroivat erityisesti Singaporen, Dubain ja Bukelen El Salvadorin tyyppiset kaupunkivaltiomallit, samoin kuin Piilaakson startup-yritykset ja jopa Apple, jotka hän esittää tehokkaina monarkioina.
Yarvinin ajatukset pohjautuvat tilkkutäkkimäiseen vanhojen ideoiden synteesiin, jota on kierrätetty ja mukautettu nykykäyttöön. Yarvin viittaa Robert Filmeriin (1588–1623), englantilaiseen teoreetikkoon, joka pohti kuninkaiden jumalallista oikeutta, ja itävaltalaiseen konservatiiviin Erik von Kuehnelt-Leddihniin (1909–1999), joka ihaili Itävalta-Unkarin valtakuntaa ja vastusti demokratiaa. Kuehnelt-Leddihnin vaikutus oli merkittävin paleolibertaristi Hans-Hermann Hoppeen (1949-), joka on kirjoittanut vaikutusvaltaisen teoksen Democracy: The God That Failed (2001), ja jota Yarvin tapasi Thielin kotona.
Hoppen mukaan demokratia on järjestelmä, joka on epäonnistunut pyrkimyksissään poistaa ihmisten välistä eriarvoisuutta. Lisäksi yleinen äänioikeus rajoittaa luonnollisen eliitin valtaa. Luonnollista järjestystä lähimpänä oleva hallinto olisi absoluuttinen monarkia, jossa kuningas hallitsee valtakuntaansa yksinvaltiaana. Valtion omaisuuden yksityisomistajana monarkilla olisi intressi kasvattaa kuningaskuntansa arvoa myös hankkiutumalla eroon tuottamattomista alamaisista tai jopa karkottamalla vaihtoehtoisia elämäntapoja puolustavia ihmisiä, kuten kommunisteja, demokraatteja ja homoseksuaaleja. Anarkokapitalististen periaatteiden pohjalta Hoppe pitää näitä uusia monarkioita ”yksityisomaisuushallituksina”, itsenäisinä yhtiöinä, joissa salainen hallitus valitsee toimitusjohtajakuninkaan.
Vaikka Peter Thiel ja Nick Land, akselerationalismin näkyvä puolestapuhuja, eivät usein viittaa monarkiaan, he ovat sanoilla linjoilla Yarvinin ja Hoppen kanssa. Vuonna 2009 Cato-instituutin julkaisemassa artikkelissa PayPalin ja Palantirin perustajajäsen Thiel, joka rahoitti Trumpin ja Vancen kampanjaa, toteaa, etteivät vapaus ja demokratia sovi yhteen. Blake Masterin kanssa kirjoittamassaan bestsellerissä Zero to One (2014) Thiel väittää, että 1970-luvulta lähtien liberaalit demokratiat olivat suhtautuneet vihamielisesti teknologisiin innovaatioihin. Teoksessa he ylistävät ”perustajan” hahmoa, poikkeusyksilöä, joka kykenee muuttamaan maailmaa intuition ja rohkeuden avulla. Perustajan arkkityyppinä nähdään tietenkin kapitalistinen yrittäjä, jota verrataan feodaaliseen monarkkiin. Samoin ajattelevat myös ne, joita Evgeny Morozov kutsuu Piilaakson ”filosofikuninkaiksi” – Elon Muskista Alex Karpiin ja Marc Andreessenistä Balaj Srinivasaniin – eli uudenlainen ”älyllisten oligarkkien” sukupolvi, joista on tulossa ”lainsäätäjiä”.
Nick Land (s. 1962) väittää, että demokratia on vastuussa modernin yhteiskunnan ja aidon ihmisen antropologisesta rappeutumisesta. Vuonna 2012 julkaisemassaan Pimeän valistuksen manifestissa Land selittää, että suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen keskittyvä demokraattinen ideologia on luonut ”orwellilaisen maailman” ja muuttunut ”pehmeäksi totalitaariseksi demokratiaksi”. Tämän järjestyksen tuhoamista tulisi siksi kiihdyttää kapitalismin ja teknologian avulla, jotta voidaan rakentaa autoritaarisia järjestelmiä, joissa tehokkuusperiaate korvaisi poliittista legitimiteettiä.
Monet näistä edellä mainituista henkilöistä, kuten Yarvin, Thiel ja Vance, käyttävät historiallisia rinnastuksia, jotka pakkomielteisesti keskittyvät antiikin, erityisesti Rooman aikaan. He viittaavat usein Rooman valtakunnan tuhoon viidennellä vuosisadalla. Tuhon he selittävät rotujen sekoittumisen takia tapahtuneeseen perinteisten arvojen heikkenemisellä. Sata vuotta ennen ajanlaskun alkua tapahtunut Rooman tasavallan kriisi ratkaistiin heidän mukaansa ”monarkkisella” muutoksella ja imperiumin luomisella asteittain.
Nämä historialliset esimerkit ovat synnyttäneet ”punaisen keisarismin” teorian. Se viittaa republikaanipuolueen väriin ja autoritaarisen ratkaisun välttämättömyyteen Yhdysvaltojen romahduksen estämiseksi. Trumpin tulisi olla uusi keisari Augustus, joka pelastaa ja uudistaa tasavallan muuttamalla sen imperiumiksi. Idean pääkannattaja on ollut Michael Anton, Trumpin hallinnon poliittisen suunnittelun johtaja, vaikutusvaltaisen Claremont-instituutin jäsen ja kirjan The Stakes: America at the Point of No Return (2020) kirjoittaja. Teorian ovat omaksuneet kristillisnationalistisen älymystön edustajat, kuten Stephen Wolfe, The Case for Christian Nationalism (2022) kirjan tekijä, joka hylkää punaisen keisarismin ja puhuu ”kristillisestä prinssistä”.
Keisariusteoriallakin on historiansa. Lähtökohtana on toiminut James Burnham (1905–1987), joka historioitsija Thomas Carlylen (1795–1881) ja yhteiskuntateoreetikko George Fitzhughin (1806–1881) ohella on vaikuttanut keskeisesti Yarvinin ajatteluun. Ei ole sattumaa, että heinäkuussa 2025 Yarvin kehotti Trumpia ylittämään Rubiconin ja panemaan alulle vallankaappauksen. Fitzhugh työskenteli Konfederaatiolle Yhdysvaltain sisällissodan aikana ja on kirjoittanut kirjan Cannibals All! (1857), jossa hän puolustaa orjuutta ja afroamerikkalaisten rodullista alempiarvoisuutta. Hän haki oikeutusta ajatuksilleen Aristoteleelta ja tämän kuvaamasta persialaisten itämaisesta despotiasta, jossa alamaiset olivat luonnostaan orjia. Viitatessaan kolmen aristoteelisen hallitusmuodon erotteluun Yarvin paradoksaalisesti katsoo, että ainoa tapa voittaa nykyinen liberaalien oligarkia ja saavuttaa hallinnonvaihdos on monarkin demokraattinen valinta. Hänelle monarkia edustaa ”yhtenäistä auktoriteettia, jolla on yksi johtaja ruorissa”.
Näin päästään monarkiaa puolustavan ajattelutavan ytimeen. Yarvinin, Hoppen, Landin ja Antonin ajatuksia yhdistävät pessimistinen näkemys ihmisluonnosta, elitismi ja sitoutuminen autoritaariseen käänteeseen, samoin kuin syvä vastenmielisyys egalitarismia ja universalismia kohtaan, joita valistuksen ja demokratian arvot edustavat.
Nämä voimakkaat ja vanhat monarkian, imperiumin ja totalitaarisen diktatuurin ajatukset ovat olleet taantumuksellisuuden sydämessä myös nykyaikana. Nyt nämä teoriat palaavat voimalla naamioituneina Piilaakson tehokkuuskeskeisiksi teknoautoritaareiksi, jotka haluavat uusiksi absoluuttisiksi hallitsijoiksi yhdessä äärioikeiston kanssa.
Kirjoittaja on historioitsija ja Universitat Autònoma de Barcelonastan apulaisprofessori.
Suomentanut Helsingin yliopiston Jean Monnet -professori Katalin Miklóssy.
