Suomessa metsät on perinteisesti nähty kansantalouden veturina. Vihreää kultaa koskevia intressejä on ollut niin yksityisillä metsänomistajilla, puuta jalostavalla teollisuudella kuin valtiollakin.
Suomen metsäpolitiikkaa on ohjannut luonnonvarojen valjastaminen teollisuuden ja kansantalouden tarpeisiin, ilmenee Helsingin yliopiston tutkijan Teemu Harrinkarin metsätieteiden väitöskirjatutkimuksesta. Harrinkari on tarkastellut tutkimuksessaan Suomen metsäpolitiikan vaikuttimia ja niitä koskevia diskursseja vuosina 1994–2015. Aineistona on asiantuntijahaastatteluja ja politiikka-asiakirjoja.
Harrinkari jaottelee toissavuoden lopulla tarkastetussa väitöskirjassaan Suomen metsäsektorin kolme eturyhmittymää eli koalitiota: yksityismetsätalouden, ympäristönäkökulman ja metsähallinnon koalitiot.
Yksityismetsätalouteen kuuluvat metsäteollisuus ja yksityismetsätalous, ympäristönäkökulmaa edustavat puolestaan esimerkiksi ympäristöministeriö ja ympäristöjärjestöt. Metsähallinnon koalitioon kuuluvat muun muassa maa- ja metsätalousministeriö, Suomen Metsäkeskus, Luonnonvarakeskus ja Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio.
Harrinkarin tutkimuksen mukaan Suomen metsäpolitiikassa yksityismetsätalouden ja metsähallinnon koalitiot painottavat taloudellisia näkökulmia ja ympäristönäkökulman koalitio suojelullisia tavoitteita. Metsähallinnon koalition intressi metsien talouskäytön edistämiseen on ohjannut Suomen metsäpolitiikkaa metsäteollisuudelle ja yksityismetsätaloudelle suotuisaksi.
Harrinkarin tutkimushankkeen on osittain rahoittanut Metsämiesten säätiö, ja lähtökohtana on ollut metsäsektorin, eli metsätalouden ja -teollisuuden, kilpailukyvyn tarkasteleminen. Harrinkari luonnehtii tarkastelutapaansa aiheeseen ”aika kriittiseksi”.
”Ideani on ollut tuoda esiin eri näkökulmia Suomen metsäpolitiikasta. Olen tarkastellut näkökulmien välillä vallitsevia ristiriitaisuuksia.”
Sellunkeiton suurvallassa tuotekehitys pysähtyi
Puuta on jalostettu 1800-luvun lopulta alkaen, ja puu on ollut Suomen taloudessa erittäin merkittävä vientituote. Puuteollisuus on myös merkittävä syy, jonka vuoksi metsien tila on vuosikymmenten saatossa heikentynyt.
Harrinkarin mukaan uusia, mullistavia metsäteollisuuden innovaatioita ei ole tehty. ”Keskittyminen korkean jalostusarvon tuotteisiin, kuten aikakauslehtipapereihin, oli aikansa hyvin tuottoisaa.”
Parhaista vuosista niiden kysyntä on laskenut.
”Nyt viedään merkittävästi pelkkää selluakin.”
”Jos kriittisiä ääniä yritetään vaientaa, silloin sahataan omaa oksaa.”
Metsäteollisuuden tuotteiden jalostusarvo on Suomessa toisin sanoen laskenut. Sellu, jota Suomi tuottaa tällä hetkellä maailmanmarkkinoille runsaasti, on matalan jalostusarvon tuote, josta saatava taloudellinen hyöty jää pienemmäksi kuin korkean jalostusarvon tuotteista. Se kasvattaa paineita entistä laajempiin hakkuisiin.
Metsähakkuiden nykyinen määrä ylittää monin paikoin kestävän tason.
Hiilinielujen määrä on vähentynyt. Kestävän metsätalouden periaate, jonka mukaan luonnon monimuotoisuus ei saisi heikentyä metsätalouden seurauksena, ei toteudu.
”Tiedämme, että monimuotoisuus heikkenee. Suurimpia syitä ovat vanhojen metsien väheneminen ja lahopuun vähäinen määrä talousmetsissä. Miksi vanhat metsät vähenevät – en tiedä muita syitä kuin hakkuut.”
Metsäsodat muuttivat politiikkaa
Metsäpolitiikassa on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos. Ensin ympäristöliike voimistui tultaessa kohti 1990-lukua ja sen aikana. Harrinkari arvelee, että kansallisella tasolla taustalla vaikutti laman kurimuksesta selviytyminen ja nousukauden alkaminen, jolloin ympäristön tila alkoi kenties näyttäytyä aiempaa tärkeämpänä asiana. Oma vaikutuksensa oli myös metsäsodilla. Esimerkiksi vuonna 1988 Talaskankaan-Sopenmäen metsäalueen kohtalosta kävivät kiistaa Metsähallitus ja alueelle tekeillä olleita hakkuita vastustaneet aktivistit.
Kuluttajien ympäristötietoisuuden nousu johti siihen, että metsäteollisuuden oli ryhdyttävä kiinnittämään huomiota puun alkuperään aiempaa enemmän. Suomen metsä- ja ympäristöpolitiikkaan vaikuttivat myös EU-jäsenyys ja muutokset kansalliseen lainsäädäntöön.
Vuonna 1996 uudistuneessa metsälaissa määriteltiin luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeitä elinympäristöjä. Yhtä lailla luonnon monimuotoisuutta koskevia säädöksiä tehtiin myös kansainvälisellä tasolla. Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetyssä YK:n huippukokouksessa tehtiin kolme kestävän kehityksen kannalta merkittävää sopimusta: ilmastosopimus, biodiversiteettisopimus sekä aavikoitumisen vastainen sopimus.
”Niitä ei ole kuitenkaan noudatettu sovitulla tavalla”, Harrinkari toteaa.
”Väitän, että kun näkökulmia on useita, kriittisempiäkin, se on hyvä asia metsäsektorin kannalta.”
Ympäristöliikkeen vaikutus on muutenkin sittemmin heikentynyt. Miksi, sitä Harrinkari on miettinyt itsekin. Ehkä metsäteollisuuden toivottiin vahvistavan asemaansa kansantalouden veturina sen jälkeen kun aikansa keskeisin suomalainen menestystarina, Nokia, ajautui vaikeuksiin ja vuoden 2008 finanssikriisi alkoi koetella suomalaisia. Toisaalta taustalla saattoi vaikuttaa sekin, että jotkut kokivat asetetut tavoitteet epärealistisiksi, Harrinkari arvelee.
”Ehkä 2010-luvulle tultaessa osa metsäalan toimijoista koki, että ympäristönäkökulmasta tuli tehtyä liian kunnianhimoinen, ja alettiin ottaa takapakkia”, Harrinkari pohtii.
”Aihe puhuttaa myös tänä päivänä, kun osa metsäsektorin toimijoista katsoo ympäristönäkökulman saaneen liikaa tilaa julkisessa keskustelussa. Vastaavasti osa toimijoista kokee talousnäkökulman korostuvan liiaksi.”
Ilmastokriisin ratkaiseminen ja monimuotoisuuden turvaaminen vaativat ratkaisuja, joita tulisi hakea eri tahoilta. Metsäteollisuus rahoittaa metsätieteen alalla tehtävää tutkimusta. Harrinkari sanoo, ettei metsätiede kuitenkaan asetu mihinkään yksittäiseen koalitioon, koska jokaisen tutkijan ”orientaatio juontaa omasta taustasta”. Hän tosin on kuullut, että aikanaan valtion tutkimusorganisaatiossa tutkijaa on kielletty julkaisemasta tutkimustuloksia, joita ei pidetty sopivina.
”Mutta jos kriittisiä ääniä yritetään vaientaa, silloin sahataan omaa oksaa”, Harrinkari sanoo ja huomauttaa, että samanmielisyydessä piilee mahdollinen kompastuskivi. Kun samat argumentit toistuvat, jotakin oleellista jää herkästi huomiotta.
”Väitän, että kun näkökulmia on useita, kriittisempiäkin, se on hyvä asia metsäsektorin kannalta, esimerkiksi mietittäessä investointipäätöksiä 30–50 vuodeksi eteenpäin.”
Kansalaisten huolet kuuluviin
Harrinkarin tutkimuksessaan määrittelemät koalitiot katsovat metsien käyttöä eri lähtökohdista käsin ja niiden intressit ovat keskenään erilaisia. On ongelmallista, jos samaan metsäpolitiikan neuvottelupöytään istuvista tahoista yksi puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä, Harrinkari huomauttaa ja lisää, että muutos syntyy herkemmin virallisen prosessin ulkopuolella.
Hän kertoo, että tällaisia ”virallisia prosesseja” ovat muun muassa erilaiset lakia valmistelevat työryhmät, joihin kutsutaan eri organisaatioiden edustajia. Sen sijaan niin sanottu metsäpolitiikan pyöreä pöytä eli Metsäneuvosto sallii vapaampaakin keskustelua. Metsäneuvostossa istuu edustajia metsäalan etujärjestöistä, tutkimuslaitoksista, ympäristö- ja kansalaisjärjestöistä sekä hallinnosta.
”Rohkeat toimijat haluavat lähteä hakemaan kilpailuetua tai kehittämään jotakin uutta. Voimme väitellä maailman loppuun asti omista poteroistamme käsin, ja ottelu jatkuu. Mutta jotkut voivat nousta ylös poteroista ja lähteä tekemään jotain ihan uudenlaista.”
Harrinkari sanoo, että tällaista voisi olla esimerkiksi metsäteollisuuden ja ympäristöjärjestöjen välinen yhteistyö.
Metsäteollisuuden etu on ollut tärkeintä.
Suomessa yksityisten metsänomistajien intressit eroavat yhä enenevässä määrin toisistaan. Osalle on keskeistä talousnäkökulma, mutta yhä suurempi osa haluaa vaalia metsän tilaa ja jättää sen tulevalle sukupolvelle yhä paremmassa kunnossa.
Tästä syystä tulee turvata metsäasioita koskeva neuvonta, joka vastaa erilaisiin tarpeisiin ja tukee yksityisten metsänomistajien tavoitteita.
Harrinkari sanoo, että Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetyssä YK:n konferenssissa nousi esiin ajatus alhaalta ylöspäin menevästä politiikasta. Ympäristöasioihin liittyvä vaikuttamisen mahdollisuus tulee turvata niille paikallisille, joita asia koskettaa.
Ainakin muodollisesti Suomessa kansalaisten on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa esimerkiksi, kun metsää koskevista poliittisista päätöksistä järjestetään lausuntokierroksia.
”Mutta onko vaikuttaminen todellisuudessa mahdollista, se on toinen asia.”
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
