Ei ole ihme, jos metsäisessä Suomessa metsäkokemus on runouden keskeisiä aiheita. Maantieteellisten olosuhteiden lisäksi ympäristöahdistuksen aikakaudella voisi ajatella, että metsistä kirjoittaminen olisi jotenkin vaistomaista, kiireistä. Suomen kirjakaupoista löytyy kyllä loistavia esimerkkejä runoudesta, joka käsittelee luontokokemuksia ilman idyllisyyttä tai eskapismia, tietoisena aikamme uhista ja ainutlaatuisista mahdollisuuksista.
Ymmärtääksemme, miten nykyrunous onnistuu löytämään uusia oivalluksia ikivanhasta teemasta, kannattaa kerrata nyt jo vanhentuneita lähestymistapoja aiheeseen.
Vastalauseena rationalismin abstraktioon ja klassisismin hienoistuneisuuteen, parhaimmillaan romantiikan aika peräänkuulutti paluuta intuitioon, luontoon ja kansankulttuurin rikkauteen. Romantikko jättää kirjastonsa taakseen ja menee etsimään viisautta puiden keskuudesta. Hän tulkitsee luonnon ilmiöt oman subjektiivisuutensa heijastumiksi.
J. L. Runeberg (1804–1877) vastaa tähän malliin: ”Poissa on neito – maan / kohdussa kukkanen; / vihreä niitty taas / kukkasin hymyilee.” (Runo 13, Dikter, suomennos Otto Manninen). Romantikko on löytävinään luonnon ilmiöistä vastauksen jokaiseen kysymykseensä, lohdutuksen jokaiselle surullensa. Hän tuijottaa metsää kuin Narkissos veden pintaa.
Suomalaisessa romantiikassa on toinenkin hallitseva malli. Puhuja ei välttämättä ole porvari vaan syrjäytetty altavastaaja, joka etsii metsistä paikan, jota yhteiskunta ei tarjoa hänelle: ”Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston, / […] / ja maailma Unholaan jääköön”, Aleksis Kivi runoili vuonna 1866. Runoilija kuvittelee itsensä autuaaksi olennoksi ja luomakunnan herraksi. Vaikka Kiven romanttisuus eroaa Runebergista, heille on yhteistä käsitys metsästä – tai luonnosta – kirkkona ja leikkipuistona.
Modernistinen metsäkäsitys on monimutkaisempi. Länsi-Euroopassa teollisuus syrjäytti maaomaisuuden hallitsevana varallisuuden muotona suunnilleen 1750–1850. Niihin aikoihin runouden keskipiste siirtyy kaupunkiin. Siellä runoilija todistaa porvarillisen kulttuurin ihmeitä kuten luksusta, viihdettä ja innovaatioita, sekä kauhuja, kuten työläisten riistoa, kulkutauteja ja järjestelmällistä ahneutta. Puutarha ja eläintarha pääsevät parrasvaloihin. Runoilija vieraantuu ympäristöstään: ”Koko luonnon kuin polttioss’ ikään sä näit, / tulit luo, rajan turvaisan taa toki jäit”, kirjoitti Otto Manninen vuonna 1938 runossaan Jardin d’acclimatation. Metsä ei ole enää viisauden lähde, vaan haalistunut paikka, jossa yhteiskunnan vääryydet näkyvät kovimmin. Luonnon vastustus on niin rajua, että edes keskikokoinen kaupunki ei kelpaa sille, joka haluaa toteuttaa itseään: ”Ennen elää edes Helsingissä / kuin maaseutukaupungissa […] / […] ennen vaikka / teosofi, valkonauhalainen, / morfinisti, mikä hyvään ennen / kuin maaseudun kaupungissa: Aamen!” kirjoitti Joel Lehtonen vuonna 1918 runossaan Väsyneet; Virkamies.
1900-luvulla rahoitusala syrjäytti teollisuuden hallitsevana varallisuuden muotona ja modernin ajan antamat lupaukset osoittautuvat hauraiksi, elleivät kauttaaltaan valheellisiksi. Kaupallisen vaihdon ja geopoliittisten valtapelien myötä maapallo näyttäytyy yhä enemmän keskinäisriippuvaisena mutta rajusti horjuvana kokonaisuutena. Samalla kiihtynyt tiedonvaihto, massamediat ja virtuaaliset todellisuudet hajottavat perinteiset viitekehykset. Tähän liittyen ranskalainen filosofi Jean Baudrillard kirjoitti: ”[Taivaan]kappaleita kiertoradalla pitävän painovoimavaikutuksen tuolla puolen kaikki merkitysatomit katoavat avaruuteen” (Lopun illuusio, 1992, suomennos Mika Määttänen). Tässä tilanteessa luonto käy luonnottomaksi. Sen jäännökset leijailevat modernisaation ja kulutuskulttuurin sirpaleiden seassa.
Jos metsä mainitaan postmodernistisessa runoudessa, se on aina katastrofin uhri: ”Rantapuitten fuuga tavoittaa mustaa vettä; rantalinnun ääni vaikenee uponneeseen metsään […] Kiillotettu vesi nousee kuin juokseva marmori koivun latvojen tasolle.” Näin kuvailee Väinö Kirstinä sarjassa Atomipompotusta, 1965. Puu harhailee ihmisten ilmoilla voimattomana, kyynisenä satuolentona: ”Puu kasvoi baariin. Se oli tammi aivan toisaalta. Ihmiset kerääntyivät vahingossa sitä katsomaan: kukaan ei nauranut sitä. Kaikki olivat tottuneet eivätkä olisi ihmetelleet, vaikka sinne ei olisi kasvanutkaan puuta. Se tunki kaikki astiat mennessään […] Ja puu muuttui maantieksi, niin että tämä kaikki oli pyyhittävä pois”, Jyrki Pellinen kirjoittaa runossaan Puu vuonna 1965.
Globalisaation ongelmien kärjistyessä postmodernistinen kyynisyys ja toivottomuus osoittautuivat riittämättömiksi. Kulttuuri kaipaa paluuta modernistiseen utopismiin, mutta yrittää säilyttää samalla postmodernismin kriittistä vaistoa. Ristiriitaiset tarpeet muodostavat kaksinapaisen kentän, jossa ajattelu menee edestakaisin. Tässä heiluvassa viitekehyksessä metsällä on uusi rooli. 2000-luvulla Suomessa on ilmestynyt lukuisia runokokoelmia, joissa metsäkäsitys etsii uutta muotoaan. Runoilija palaa erämaan poluille ja puunlatvojen siimekseen sillä erotuksella, että katsojan ja katsotun roolit ovat muuttuneet huomattavasti.
Metsä ei enää ole passiivinen objekti. Puut osoittavat omaperäistä uteliaisuutta maailmaa kohtaan: ”Kilpikaarnapuu kumartuu / poimimaan satelliitin palan maasta”, kirjoittaa Juha Rautio (Festivaali, 2018). Todellisena olentona metsä ei voi paeta ihmisen aiheuttamaa luonnontuhoa, mutta suhtautuu siihen yllättävän pilkallisesti tai buddhalaisesti, ikään kuin se ei ymmärtäisi mistä on kyse.
Jos puu aiheuttaa aistimuksia tai oivalluksia ihmisessä, ne ovat niin peruslaatuisia, niin toteavia, että mieleen tulee avaruusolento, joka kirjoittaisi matkaraporttia emäalukselleen. V. S. Luoma-ahon hahmo huomauttaa merkillisessä vuoropuhelussa: ”Oksa on hyvä, oksa antaa suuntaa ja haarautuu” (Teoria, 2024). Puu ja eläin ovat ontologisesti yhtä: ”oksan ote metsästä muistuttaa toisinaan ruumiin otetta olemassaolosta”, Vesa Etelämäki kirjoittaa (Raja, 2023).
Ihmisen ja puun välillä ei enää kulje tietoa, vaan energiaa. Tämä tarkoittaa toisinaan elämänhalua, kuten Olli Sinivaran Puissa: ”kun ohut lumi valaisee lehtiä alhaalta päin / ja saa jo sammuneen hehkumaan uudelleen, /on helpompi ottaa vastaan marraskuun taivas” (2021). Jotkut kirjailijat, kuten Antti Salminen, kuvaavat ihmistä ja kasvia osina kosmista energiansiirtoketjua: ”Ihmissuonissa virtasi noihin aikoihin perimmäisen takeettomuuden aavistettu kuohu, joka vuosi meihin suoraan metsän haavoitetusta sydämestä.” (Mir, 2018). Olli-Pekka Tennilä vaistoaa, että puu on tunteva, ajatteleva olento, muttei pyri paljastamaan sen salaisuuksia: ”On otettava huomioon, ettemmehän kestäisi kuulla, / miten jokainen puu ajattelee.” (Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, 2012).
Runoilijan mielenkiinto suuntautuu yhä vieraampiin olentoihin: ”Mitä muutama ihmishenki tai hikinen metsä on vuosimiljoonaisen klorofyllisorron rinnalla? […] Ilmeistä on: ratkaisevia taisteluja ei käydä ihmisen ja metsän välillä. Olennaiset kamppailut käydään salassa, kuten pötkysolmusen tunkeutuessa seitsemättä kesää kilpikaarnan läpi, päämäärätietoisesti.” (Antti Salminen, Mir, 2018).
Toisin kuin modernismin aika ihmiskeskeisyyksineen ja rajoittamattomine kasvuhakuisuuksineen; toisin kuin postmodernismi, jonka mukaan peli oli hävitty ja merkitykset lopullisesti kadotettu, nykyhetken runous tarttuu toivoon, mutta varauksellisesti. Se muistuttaa, että ihmisen tuolla puolen on pelastuksen arvoinen todellisuus.
Kirjoittaja on runoilija ja kääntäjä.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
