Tämän syksyn sarjakuvasadon suurimpia yllätyksiä on Anne Strengin Kivet (Zum Teufel). Se tuntuu paluulta lajiin, vaikka ei ole sitä.
Streng (s. 1956) aloitti vakavamman sarjakuvien tekemisen 1980-luvulla. Lyhyiden tarinoiden ja esikoispitkän Kulkijoiden juhlat (Sarjamafia, 1997) jälkeen häneltä on ilmestynyt useita omakustanteena julkaistuja, mutta huonosti kauppoihin asti levinneitä sarjakuvakirjoja kuten Tasangon ylittäjät (2015) ja Siniturkki (2021).
Strengin aika on yksinkertaisesti mennyt muuhun kuin siihen, että tekisi itsestään tai teoksistaan numeron. Hän ei omista älypuhelinta eikä autoa ja keskittyy elämään lähiympäristössään. Ison osan elämästäänkin hän on asunut samalla paikkakunnalla, Uudenmaan Myrskylässä.
”Perheeni muutti Sysmästä Myrskylään, kun olin kahden vanha. Vanhemmillani oli kuusi lasta, siinä riitti puuhaa. Nykyään talo on hiljaisempi ja saan taiteiltua rauhassa. Välillä olen asunut töiden perässä muualla, mutta palannut juurilleni.”
Taiteen tekeminen oli Strengille luontevaa lapsesta lähtien. Myös Annen veljestä Pekasta ja siskosta Sonjasta tuli taiteilijoita. Nuorena kuollut Pekka Streng muistetaan psykedeelisen rockin klassikoista Magneettimiehen kuolema (1970) ja Kesämaa (1972).
Kuvataiteilija ja puutarhuri Sonja Lehto teki jälkimmäiseen persoonallisen kannen, jossa vänkyröi keijukaiskorvainen Franciscus Assisilainen eläinten ympäröimänä. Levyn tunnetuimpia kappaleita on Puutarhassa, joka alkaa näin:
Lehteviä puita ja perennoita,
köynnöksiä, hedelmiä, vaalenneita luita.
Tuo voisi olla lyyrinen kuvaus Anne Strengin sarjakuvista. Voimakkaat tunnelmat pitelevät kokonaisuuksia kasassa, kietoutuvat lukijaan kuin köynnökset. Ei yllätä, että Streng asuu tarinoittensa mukaisesti.
”Kotini oli jo lapsuudessa runsas, isäni oli innokas istuttelija. Nyt se alkaa olla hyvinkin villiintynyt. Aikaisemmin siellä pidettiin vanhaa omenapuutarhaa, mutta nyt voisi varmaan puhua puupuistosta. Meillä kasvaa hevoskastanjoita, lehmuksia ja tammia.”
Strengin teokset antavat kuvan piirtäjästä, joka keskustelee kukkien ja lintujen kanssa ja tuntee seudun jokaisen oravan nimeltä. Tapaaminen ei häivytä ajatusta, vaikka arkipäiväistää. Streng antaa koko ajan taiteen puhua puolestaan, vuodattaa sen kautta.
Hänen fantasiasarjakuvansa tuntuvat (pikku)kaupunkiinkin sijoittuessaan tapahtuvan luonnon keskellä. Metsä, pensaat ja kivetkin luovat vahvan tunnelman. Pääosassa on ihminen, mutta aina aika maailmaan heitetyn oloisesti. Luonnonvoimat ovat meitä suurempia.
”Lapsena luin innostuneesti sarjakuvia, kuten Pecos Billejä ja Tex Willereitä. Oma tekeminen alkoi 1980- ja kiihtyi 1990-luvulla. Samaan aikaan olin koko ajan muissa töissä, ensin ruusutarhassa Kouvolassa ja sitten Turun Huiskulassa, jossa on isoja kasvihuoneita. Työn ohessa oli paljon aikaa ajatella ja keksiä kaikenlaista.”
Myöhemminkin Streng on työskennellyt puutarha-alalla esimerkiksi Mäntsälässä. Hänelle sarjakuva on ensisijaisesti oman maailman luomista työn vastapainoksi. Juuri omamaailmaisuus tuo sarjakuviin niiden tunnelman, vaikka pohja voi olla arkinenkin.
”Mäntsälän jälkeen olin vielä kymmenisen vuotta pienessä puutarhassa. Sinne oli kotoa matkaa kymmenisen kilometriä, jonka ajoin pyörällä kesät talvet kovallakin pakkasella. Siitä syntyi Kylvöjen aika.”
”Siniturkki-sarjakuva sijoittuu sikalaan, jossa työskentelin toistakymmentä vuotta. Jälkeen päin olen miettinyt, että olisi muutenkin pitänyt tehdä enemmän erilaisia töitä. Niistä saa hienoja tarinoita. Sisareni Sonja pyysi minulta sarjakuvaa sikalasta. Hänellä oli silloin leukemia, joten tuli kiire saada valmista, jottei ehdi kuolla sitä ennen.”
Tekemiseen liittyy yleensä sekä nopeita vaiheita että kypsyttelyä. Uutta Kivet-teosta Streng kuvaa purkaukseksi. Hän suhtautuu tarinansa kautta kriittisesti virkamiesten puita ja kallioita tuhoavaan toimintaan.
”Uutiset maailman ja kotiseudun tapahtumista saivat vihaiseksi. Ajattelin välillä, että hellittäisinkö vähän, mutta ei sille mitään mahtanut. Minulla kuva synnyttää aina uutta kuvaa ja vaikka jätin työn välillä kesken, spontaanius jäi teokseen.”
Välillä Strengin fantasia – vai pitäisikö puhua maagisesta realismista – on kaikesta huolimatta aika arkista. Kivissä yksi keskeinen miljöö on paikallinen kirjakauppa, joka tuntuu paitsi luonnonoliomaisen orgaaniselta myös herkullisen keksityltä. Myynnissä on nimittäin pelkkiä tietosanakirjoja.
”Se on minun pieni kommenttini nykymaailmasta. Mutta myös kertoo siitä, että rakastan kirjoja. Piirtäjä on paljon yksin. Se sopii minulle hyvin, mutta motivaation pitää tulla sisältä ja siihen tarvitsen erilaisia sytykkeitä.”
”Fantasiakirjallisuutta en lue juuri lainkaan. Tietysti aikoinaan pengoin Tolkienit ja Narniat, mutta nykyään ne lähinnä sotkevat omaa ajatusmaailmaa.”
”Sen sijaan tietokirjat puhuttelevat. Kivet-kirjaa varten luin kivikirjoja. Suomen entiset tulivuoret esimerkiksi kertoo Suomen maaperän ja kivilajienkin historiasta. Faktat eivät jää päähäni, mutta ne auttavat kehittelemään ihan omiani.”
Omillaankin mieli tarvitsee tapoja rajata. Sarjakuvassa se on erityisen voimakas piirre, jatkuvasti näkösällä niin sivukompositioiden kuin yksittäisten kuvienkin tasolla. Viiva muotoilee maailmaa, ja sen hahmottaminen on omissa käsissä. Siksi Streng nauttii piirtämisestä.
”Pidän viivasta, myös taidemaalareilla. Tiedän, että moni maalari arvostaa värejä ja muotoja ja toki minäkin, mutta usein kaipaan maalauksiin viivan tuomia rajauksia.”
”Teen mielelläni luontoa ja maaseutua, mutta myös kaupunkeja. Niissä nautin puistoista ja todella erilaisista ihmisistä. Kaupunkia ja maaseutua erottaa rakennettujen ympäristöjen hallitsevuus. Metsä on sitten eri juttu.”
Metsän piirtämistä pidetään usein sitä vaikeampana, mitä enemmän yksityiskohtiin uppoutuu. Niinhän vanha sanontakin kuuluu: ei näe puilta. Streng tunnistaa ongelman.
”Mutta kun katselee paljon, näkee yksityiskohtia vähän syvemmin. Puille tulee luonnetta.”
Juuri siltä Strengin puut näyttävät. Ehkä niitä varten on pitänyt elää tarhurin elämä.
”Naapuri myi meillä päin pellot kunnalle. Siihen kaavoitettiin taloja. Heti kun kuulin kaupasta, istutin pellon ja uuden asuntoalueen väliin kuusia, mäntyjä ja kaikenlaista muuta jonkinlaiseksi rajaksi. Se on aika pitkä ja kasvanut nyt kymmenessä vuodessa kunnolliseksi. Sieltä meille päin olen tehnyt arboretumia, istuttanut erilaista puuta. Elimäen Mustialasta sain erikoispuiden taimia, siellä on lehtikuusia, poppeleita ja vastaavia ryhminä.”
”Strengien vika on, että puita istutetaan liian tiheään, mutta ajattelen aina, että joku niistä kuolee. Rusakot syövät tai tulee kuiva kesä. Parissakymmenessä vuodessa tulokset silti jo näkyvät.”
”Ei pidä väärällä tavalla välittää siitä, että maailmaa tuhotaan. Vanha sanonta pätee: istuta puu, vaikka huomenna tuhoutuu maa.”
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
