Kritiikki tuo esiin taiteen rakenteita
Maria Pauliina Säkö, teatteri- ja tanssikriitikko
Ryhdyin tekemään kritiikkejä 1990-luvulla opiskellessani taiteiden tutkimusta. Kirjoitin arvioita Uuteen Suomeen ja Lapin Kansaan, ja vuonna 2009 minut pyydettiin Helsingin Sanomien teatteri- ja tanssikriitikoksi. Aiemmin keskityin etenkin marginaalisiin ilmiöihin, mutta nykyään minua kiinnostaa myös valtavirta, koska siinä eri tavat tehdä taidetta ja eri yleisöt voivat kohdata.
Hierarkkisen arvottamisen sijaan kritiikin tulisi keskittyä fasilitoimaan taidekeskustelua. Yksi kritiikin tehtävistä on lisätä tietoisuutta siitä, mitä taiteessa tapahtuu. Suomessa on valtavasti esitystaiteen foorumeita, joista moni ei ole koskaan kuullutkaan. Pyrin tekemään omissa kritiikeissäni näkyväksi taiteen luomiseen vaikuttavia rakenteita ja valintoja sekä nostamaan esiin vaihtoehtoisia toimintatapoja.
Kritiikin tulisi olla läpinäkyvää, ja lukijan tulisi voida seurata kriitikon ajattelun kehittymistä. Taidekeskustelun suola on se, että kykenemme tunnistamaan, kuinka toiset ihmiset kokevat asioita, vaikka kokisimme itse ne eri tavoin.
Kritiikillä on oma roolinsa kulttuurisen muistin ylläpitämisessä. Teatteri- ja tanssiesitykset unohdetaan helposti, ja ilmiöt palaavat takaisin nostalgiana. Emme aina tiedosta, mistä ja miten saavuimme pisteeseen, jossa nyt olemme. Voisimme ottaa oppia Saksasta, jossa teoksia esitetään pitkään ja teatteri toimii eräänlaisena kirjastona.
Esitystaidekriitikot voisivat kontekstualisoida rohkeammin ruohonjuuritason taiteellista toimintaa kansainvälisiin ilmiöihin. Kriitikot voisivat niin ikään tehdä enemmän kuratoriaalista työtä ja nostaa esiin erilaisia ääniä. Annetaan erilaisuuden kuulua – toki tietyin reunaehdoin, kuten on toimittu esimerkiksi Brysselissä, jossa taidekenttä on noussut vastustamaan äärioikeistoa mutta antanut muuten erilaisuuden kuulua.
Taiteilijat voisivat toimia useammin myös kriitikoina
Vesa Rantama, kirjallisuuskriitikko
Kriitikon työ oli minulle jo nuorena unelma-ammatti. Se tarjosi mahdollisuuden työskennellä sellaisten asioiden parissa, joita muutenkin tein. Olen kirjoittanut kirjallisuusarvioita Suomen Kuvalehteen, Parnassoon, Säroon ja maakuntalehtiin. Vuonna 2018 ryhdyin avustamaan Helsingin Sanomia kirjallisuuskriitikkona, ja Nuorta Voimaa olen päätoimittanut samasta vuodesta alkaen.
Kritiikin tehtävänä on pitää yllä riippumatonta taidekeskustelua. Jos kritiikkiä ei olisi, taidepuhe olisi vaarassa näivettyä ja jäädä yksityisen piiriin. En pidä laaduntarkkailua kritiikin kiinnostavimpana aspektina, vaikka julkisuudessa keskitytään usein siihen.
Taiteen ja kulttuurin kurjistaminen kurjistaa myös kritiikkiä. Nykytilanteessa suuri osa taiteesta jää vaille arvioita, ja kritiikki on pistemäistä. Olin mukana perustamassa Runografi-sivustoa, joka pyrkii arvioimaan jokaisen Suomessa julkaistavan runoteoksen. Vastaavia katalogimaisia projekteja kaivattaisiin muillekin taiteenaloille. Kritiikin määrällisen kasvattamisen lisäksi olisi tärkeä edistää esseemäisempää kritiikkiä, jossa tarkastellaan laajempia kokonaisuuksia.
Eri taiteenlajit ovat kritiikin suhteen epätasa-arvoisessa asemassa. Kirja-alalla valitetaan sitä, että kirjat jäävät vaille kritiikkejä, mutta kirjallisuuden asema on itse asiassa hyvä, jos sitä verrataan monien muiden taiteenlajien asemaan.
Julkinen vastakkainasettelu taiteen tekijöiden ja kriitikoiden välillä on usein tarpeetonta. Monilla taiteilijoilla olisi paljon annettavaa myös kritiikin saralla, ja kritiikin tekemisen kynnystä tulisi madaltaa. Toivoisinkin, että taiteen ja kritiikin suhde olisi orgaanisempi.
Kritiikki on tärkeintä korkeatasoisille elokuville
Jussi Huhtala, elokuvakriitikko
Olin jo lapsena leffahullu ja aloitin elokuva-arvostelujen tekemisen harrastuspohjalta yli 20 vuotta sitten. Blogit olivat tuolloin nousussa, ja minullakin oli oma blogi. Kriitikon pesteistä käytiin kovaa kilpailua. Skeneen oli vaikea päästä ulkopuolelta, mutta 2000-luvun alussa minulle avautui mahdollisuus ryhtyä kirjoittamaan elokuva-arvioita juuri perustettuun Episodi-lehteen, jossa työskentelen edelleen. Episodi pyrkii julkaisemaan arvion jokaisesta Suomessa teatterilevitykseen tulevasta elokuvasta.
Elokuvakritiikki on yksinkertaisimmillaan katsomissuositus. Leffaskenessä on paljon valistunutta ja omistautunutta väkeä, joka seuraa kritiikkejä ja tekee niiden pohjalta valintoja. Viihde-elokuvien ja kaupallisten elokuvien kohdalla kritiikkien merkitys ei ole suuri, mutta korkeatasoisempien elokuvien kohdalla asia on toisin.
2000-luvun alussa printtilehden asema oli edelleen vahva. Helena Yläsen ja Tapani Maskulan kaltaiset elokuvakriitikot olivat omanlaisiaan supertähtiä. Verkko alkoi kuitenkin horjuttaa painetun median asemaa, ja kuka tahansa saattoi perustaa blogin ja ryhtyä leffakriitikoksi. Nykyään riittää, että postaat päivityksen Instagramiin tai TikTokiin.
Muutos on ollut valtava. Ammattimaisen kritiikin asema on huonontunut. Ennen freelancer-toimittajat saattoivat tehdä leffakritiikkejä useisiin eri lehtiin, toimia avustajina ja saada tuloja. Nykyään Helsingin Sanomat, Aamulehti ja maakuntalehdet kierrättävät samoja tekstejä. Ilta-Sanomat ja Iltalehti lopettivat elokuvakritiikkien säännöllisen julkaisemisen, sillä lehdet havaitsivat, että arviot eivät enää tuoneet verkkosivukäynteihin piikkejä eivätkä siten tuottaneet riittävästi rahaa.
Yritän hyväksyä sen tosiasian, että elokuvakritiikki on muuttunut. Taiteesta voi kirjoittaa monin eri tavoin. Lukijoilla on nykyään suurempi vastuu ammattimaisten tekstien löytämisessä, ja medialukutaidon merkitys on korostunut. En väheksy lainkaan somessa julkaistuja leffa-arvioita, mutta ajattelen silti, että ammattimaisella kritiikillä ja toimittamisella on oma erityinen arvonsa.
