Vuonna 1903 sosialidemokraattisen puolueen edeltäjä, Suomen Työväenpuolue, julkaisi Forssan ohjelman, jossa listattiin tavoitteiksi muun muassa kahdeksantuntinen työpäivä sekä yleinen kouluvelvollisuus. Poliittinen vasemmisto on saavuttanut nämä asetetut tavoitteet.

”Tämä saavutus pitäisi pitää useammin mielessä”, vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja Minja Koskela sanoo.

2020-luvulla työmarkkinoilla on kokonaisia aloja, joista ei Forssan ohjelman päivinä osattu uneksiakaan. Myös keskimääräinen työntekijä on hyvin erilainen kuin 1900-luvun alussa. Suomessa työvoima on koulutetumpaa kuin koskaan ja naisetkin toimivat työelämässä eri tavoin kuin sata vuotta sitten. Myös maahan saapuneet uudet asukkaat ovat muuttaneet työmarkkinoiden dynamiikkaa. Prekaarissa eli epävarmassa asemassa olevan työntekijän ongelmat näyttävät tänään monella tavalla erilaisilta, mutta samalla monet asiat ovat pysyneet.

”Olen myös tehnyt töitä esimerkiksi hotellisiivoojana ja R-kioskin myyjänä, eli tiedän jotain siitäkin todellisuudesta.”

Vasemmistolaisesti maailmaa katsovat voi nykyään jakaa karkeasti perinteiseen duunarivasemmistoon ja akateemiseen kulttuurivasemmistoon. Kaikki itsensä vasemmistolaiseksi kokevat eivät tietenkään sovi kumpaankaan näistä ryhmistä ja jotkut sopivat molempiin.

”Prekaarin kulttuuriväen ja teollisuusduunarin intressit saattaa olla vähän eriäviä. Eivät kuitenkaan minusta yhteensovittamattomasti”, Koskela sanoo.

Historiallisesti vasemmistoliitto on ollut syvänpunaisten duunarien puolue, mutta 2000-luvulla tilanne on muuttunut. Uudenlaisten linjojen hakeminen on näkynyt niin äänestäjäkunnassa kuin siinäkin, ketkä puolueen toimintaan sitoutuvat. Isojen yhteiskunnallisten ja työelämän muutosten keskellä osa työväestöstä on myös kääntänyt katseensa vasemmistopuolueista perussuomalaisten suuntaan.

”Perussuomalaisten äänestäjissä on enemmän miehiä ja vasemmistoliiton uusissa jäsenissä enemmän koulutettuja kaupunkilaisnaisia. Pitää tunnistaa ja tunnustaa, että tällainen ilmiö on”, Koskela sanoo.

Taustalla vaikuttaa osaltaan se, että nuorten naisten ajatukset ovat liukuneet kohti liberaaleja arvoja ja nuorten miesten puolestaan konservatiivisempaan suuntaan. Ilmiötä on tutkittu Suomessa ja maailmalla, mutta yksiselitteistä syytä sille ei ole vielä löytynyt.

Ideologinen tohtori

Musiikin tohtori ja yhteiskuntatieteiden maisteri Koskela itse edustaa akateemista ja kulttuuriorientoitunutta kaupunkilaista vasemmistoa. Tämän hän tiedostaa, mutta näkee itsensä karikatyyriä monipuolisempana. Hän lisäksi huomauttaa olevansa korkeasta koulutuksestaan huolimatta lähtöisin “aika niukoista oloista”.

”Olen myös tehnyt töitä esimerkiksi hotellisiivoojana ja R-kioskin myyjänä, eli tiedän jotain siitäkin todellisuudesta.”

”Kaikki politiikka on ideologista puhetta.”

Akateemisuuden ohella Koskelaa on kuvailtu ideologian ajamaksi poliitikoksi. Hänen pidettyä ensimmäisen linjapuheensa vasemmistoliiton puheenjohtajana Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Marko Junkkari käytti analyysissään neljä kertaa termiä ”puhdasoppinen”. 

Koskela toteaa, että vasemmistolaisena hänen puheensa  taloudesta ja työllisyydestä leimataan ideologiseksi puheeksi. ”Mutta kaikki politiikka on ideologista puhetta. Minulle ei ole mikään ongelma, että minulle sanotaan, että ’olet niin ideologinen’, koska toki olen. Mutta minulle on ongelma, jos sille asetetaan vastinpariksi joku oikeisto-rationaalisuus.”

Ja mitä puhdasoppisuuteen tulee, Koskela pitäisi hieman yllättävänä, jos puolueen puheenjohtajan linjapuheessa eivät puolueen julkilausutut tavoitteet ja yhdessä laaditut arvot kuuluisi.

Hallitus vastaan solidaarisuus

Työelämän ohella myös politiikan toimintaympäristö on sadassa vuodessa muuttunut. Jälkiteollisissa yhteiskunnissa pääoman ja työvoiman välinen vastakkainasettelu on saanut uusia muotoja, ja talouden ja politiikan suhde elää. Myös poliittiset puolueet asemoituvat uusiksi eri tavoin, ja samalla niiden tavoitteet muuttuvat. 

Tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan valtaa, joka on poliitikkojen pääasiallinen työkalu.

”Valta kysymyksenä on minusta äärimmäisen kiinnostava. Miksi halutaan valtaa ja millaisilla ehdoilla sitä halutaan?”, Koskela pohtii. ”Samaan aikaan politiikassa pitää tehdä valtavasti kompromisseja, myös suhteessa niihin omiin tavoitteisiin. Valta on myös sitä, mikä muotoutuu hegemoniseksi diskurssiksi yhteiskunnassa.”

Tätä hegemonista diskurssia, siis vallitsevaa puhetta, määrittää Koskelan mukaan nyt vahva talouskuripuhe.

”Sen kyseenalaistaminen ja velasta puhuminen millään muulla kuin kokoomuksen talouskurin mantralla on hyvin vaikeaa. Tästä konkreettinen esimerkki olivat viime vaalit, joissa kokoomus loi velkadiskurssin, ja se oli heille voittava strategia.”

Valtaan päästyään Petteri Orpon hallitus on jatkanut velan ottamista, eikä talouskuripuheen lupauksia ole siltä osin lunastettu.

Vaikka velkaantumisen taittaminen ei oikeistohallitukselta olekaan onnistunut, monenlaista myllerrystä on nähty. ”He poistivat esimerkiksi suojaosat työttömyysturvasta ja asumislisästä –  siis työnteon kannustimen.”

”Oikeisto on onnistunut ohjaamaan yhteiskunnallista ajattelua siihen, että jokainen on oman onnensa seppä.”

Suojaosa tarkoittaa, että työtön voi tehdä jonkin verran töitä ilman, että palkkaa leikataan hänen tuistaan.

Koskela tunnistaa yhdeksi ongelmaksi työelämästä ja taloudesta puhuttaessa sen, että Suomessa ei ole totuttu puhumaan yhteiskuntaluokista. Hän mainitsee pikaisesti Pierre Bourdieun ajatukset sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomasta, mutta palaa pian takaisin puheisiin hegemonisesta diskurssista.

”Olen miettinyt paljon sitä, miksi nykyään ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluu aiempaa vähemmän nuoria. Yksi myös valtadiskursseihin liittyvä selitys on, että meillä on vallalla hyvin uusliberalistinen ajattelutapa yksilöstä. Oikeisto on onnistunut ohjaamaan yhteiskunnallista ajattelua siihen, että jokainen on oman onnensa seppä. Ja silloin ajatellaan, että ’sä pystyt pärjäämään itse’ ja ’sä pystyt neuvottelemaan työehdot itse’.”

Tämä näkyy muun muassa paikalliseen sopimiseen liittyvässä keskustelussa. Koskela huomauttaa, että jos jokainen työntekijä oikeasti lähtisi neuvottelemaan omista työehdoistaan, olisi se myös valtavaa työnantajien resurssien hukkaamista. Samaan aikaan keskustelussa unohdetaan kollektiivisen solidaarisuuden merkitys.

”Jopa tämä hallitus ymmärtää, että solidaarisuudella on tässä merkitys. Muuten se ei olisi työelämän heikennyksissään ensimmäisenä toimenaan rajannut myötätuntolakkoja, joiden avulla teollisuuden duunarit voivat jeesata vaikka lähihoitajia omissa kamppailuissaan.”

Työntekijöiden yhteistyön voi nähdä myös vastaparina sille, kuinka yritykset tapaavat olla pääoman yhteenliittymiä. Onko silloin edes mitään järkeä esittää yksittäistä työntekijää ja yritystä tasavertaisina neuvottelukumppaneina? Koskela sanoo, että hänellekin on todettu puheen työntekijöiden välisestä solidaarisuudesta kalskahtavan vanhahtavalta. Silti sitä ei kannata unohtaa.

Perustulo haastaa saavutetut edut

Yhtenä ratkaisuna pirstaloituvan ja epävarman työelämän työntekijöille luomaan turvattomuuteen myös vasemmistoliitto on esittänyt perustuloa. Perustuloon liittyy kuitenkin ongelmia, joista kaksi on erityisen ilmeisiä.

Perustulo voi mahdollistaa alipalkkauksen ja toimia näin epäsuorana tukena yrityksille, jotka eivät maksa asianmukaista palkkaa. Samalla ammattiyhdistysliikkeen kilpailuvaltti, ansiosidonnainen työttömyysturva, ja perustulo eivät ole ihan vaivattomasti yhdistettävissä.

”Näinhän se on, ja tästä on käyty keskustelua. Itse kuitenkin näen, että perustulo aktivoisi ihmisiä ja mahdollistaa myös sellaisten asioiden tekemisen, jotka eivät muuten onnistuisi. Jos ajatus on, että yritykset rupeavat näin teettämään halpatyötä, niin sehän alleviivaa liittojen leveiden hartioiden merkitystä keskusteluissa, joissa puhutaan työehdoista ja siitä, millaiseksi työelämän käytännöt muodostuvat”, Minja Koskela sanoo.

Teoreettinen pohdiskelu perustulosta saa kuitenkin väistyä, kun Koskela palaa hallituksen tekemisiin.

”Nythän me käydään ihan erityyppisiä poliittisia kamppailuja suhteessa työehtoihin. Hallituksen ajamien heikennysten mittakaava on massiivinen. Ensin rajoitettiin lakko-oikeutta, korotettiin lakkosakkoja, kohdistettiin ne yksittäisiin työntekijöihin ja vietiin myötätukilakkojen mahdollisuus pois. Ja sitten ruvettiin tuomaan yksi kerrallaan niitä asioita, joita niillä lakoilla protestoitaisiin: ensin ansiosidonnaisen heikennykset ja porrastaminen, suojaosien poistaminen, lapsikorotuksen poistaminen. Sitten on ’vientivetoinen palkkamalli’, mikä sitoo valtakunnansovittelijan kädet ja tulee lukitsemaan naisvaltaiset ja julkisen sektorin alat palkkakuoppaan.”

Koskela näkee tässä suunnitellun marssijärjestyksen.

Kun katsoo muutosten mittakaavaa ja sitä, kuinka heikosti niiden yhteisvaikutuksia on arvioitu, herää kiusaus nähdä asioiden rikkominen tarkoituksellisena. Hallituksen toimien välittömät vaikutukset eivät ole taloudelle suotuisia, ja ne tehdään niin, ettei niitä pysty entiselleen korjaamaan. 

Ammattiyhdistysliikkeen kilpailuvaltti, ansiosidonnainen työttömyysturva, ja perustulo eivät ole ihan vaivattomasti yhdistettävissä.

Ajatus järjestelmällisestä työntekijöiden aseman heikkenemisestä näkyy myös kansalaisten mietteissä. E2 Tutkimuksen joulukuussa julkaiseman Työelämän muutosten kohtaaminen työpaikoilla –tutkimusraportin mukaan yli puolet suomalaisista arvioi työelämän kehittyneen huonoon suuntaan viimeisen vuosikymmenen aikana, ja samoin yli puolet uskoo tämän huonontumisen jatkuvan. Lähes kolme neljäsosaa meistä näkee työelämän jakautuneen ”hyviin ja huonoihin töihin”.

Työn ja ympäristön ristiriita

Sen lisäksi, että vasemmistoliitto on profiloitunut työmarkkinoista ja työntekijöiden eduista kiinnostuneena puolueena, on se tehnyt myös kunnianhimoisia avauksia ympäristöpolitiikassa. Punainen ja vihreä eivät kuitenkaan yhdisty toisiinsa ongelmitta.

Tähän yhdistämiseen liittyy termi ”irtikytkentä”. Termillä viitataan tavoitteeseen erottaa talouskasvu kasvavista päästöistä ja ympäristötuhosta. Mitään realistista tai edes teoreettista mallia irtikytkennästä ei ole onnistuttu tuottamaan, mutta ajatus talouskasvun loppumisesta pelottaa. Talouden ja työmarkkinoiden toiminta on rakennettu fantasialle loputtomasta kasvusta.

Pitkään iloisesti tupruttava savupiippu oli merkki siitä, että asiat ovat hyvin, mutta näin ei välttämättä enää ole. Miten kertoa vaikka Kemin sellunkeittäjille, että metsäteollisuuden ja ympäristön ristiriita ei kaikin osin ole korjattavissa?

”Haluaisin ainakin ajatella, että se ei ole korjaamaton. Se kuitenkin edellyttää sitä, että meillä on vihreitä investointeja Suomessa enenevissä määrin. Nyt meillä on hallitus, joka ei edes uskalla käyttää termiä vihreä siirtymä, vaan puhuu puhtaasta siirtymästä.”

Siinä, missä monet poliitikot jarruttelevat teollisuuden vihertämistä, ollaan useissa yrityksissä valmiita painamaan kaasua.

”Olen uutena puheenjohtajana käynyt esimerkiksi Nokian renkailla ja Porin Kupariteollisuuspuistossa, ja molemmissa esiin nostettiin tarve teollisuuden vihreälle siirtymälle suomalaisten investointien ja työpaikkojen säilymisen näkökulmasta.”

Miten kertoa vaikka Kemin sellunkeittäjille, että metsäteollisuuden ja ympäristön ristiriita ei kaikin osin ole korjattavissa?

Selvimmin ympäristön ja talouden ristiriita näkyy metsäteollisuuden ja maatalouden yhteydessä. Ne ovat eniten resursseja tarvitsevat alat ja vaikuttavat ympäristöön eniten. Koskela nimeääkin maankäyttösektorilla nähtävät muutokset eli hiilinielujen vahvistamisen ja maatalouden päästöjen vähentämisen ympäristökysymyksistä oleellisimmiksi. 

Oma pesä kunnossa?

Usein poliitikoilta kysellään näkemyksiä työmarkkinoista ilman, että huomio kiinnittyy heidän omaan työympäristöönsä. Lokakuussa sosiaalidemokraattien kansanedustaja Ville ”Terapeutti-Ville” Merinen astui julkisuuteen ja kuvasi eduskuntaa sairaimmaksi työyhteisöksi, jossa on ikinä ollut.

Koskela tunnistaa Merisen kuvaamat ongelmat, mutta suhtautuu työympäristöönsä ymmärtävämmin. Konflikti kuuluu politiikkaan. Seuraavat vaalit ovat myös aina kulman takana, ja lähimmät työkaverit ovat samalla kovimpia kilpailijoita niissä.

”Se muistuttaa tilannetta myös tutkijana kaverien kanssa samoista rahoituksista kilpaillessa. Silloin meidän palkat olivat kyllä aika erilaisia. Kansanedustajan työhön liittyvä autonomia ja vapaus keventävät työtä mun mielestä tosi paljon. Ja se, että korvaus on erittäin kohtuullinen, tekee siitä aika paljon kevyempää kuin vaikka tutkijan työstä.”