Nikosian kaupungissa Dignity Centerissä Esele taittaa partaveitsen kiinni ja ripottelee talkkia Johnin juuri ajelluille kasvoille. John katselee peilistä. Ikkunan läpi Daniel nyökkää hänelle hyväksyvästi – ”he ovat hyviä nämä parturit” – silitellen omaa vastasiistittyä päätään. Blessing ja Ibrahim seuraavat huvittuneena vierestä. 

John, Daniel, Blessing ja Ibrahim ovat noin 25-vuotiaita ja saapuneet Nigeriasta Kyprokselle äskettäin. Nikosian vanhassa kaupungissa sijaitseva maahanmuuttajia palveleva Dignity Center on heidän tukikohtansa. Blessing on tullut tekemään ostoksia: ”Kauppa on auki joka päivä ja sieltä voi valita, mitä haluaa.” 

Hyväntuulinen joukko vitsailee ja puhuu vuolaasti tulevaisuudesta: ”Haluan mennä Italiaan, kauniiseen Napoliin, minulla on siellä monia ystäviä”, sanoo Blessing.

Kun kysyy, miten Kyproksella menee, vastaus on niukka ”hyvin”.

Työpäivän päätteeksi Nikosian Solomou-aukiolla sijaitseva päälinja-autoasema on täynnä ulkomaalaisia työntekijöitä. Aukion hämärässä liikkuu jatkuva virta työhaalareita, turvakenkiä, maalin ja kalkkikivipölyn tahrimia housuja. 

Lähistöllä neljännen kerroksen toimistossa pöytänsä ääressä istuu pakolaisneuvoston kyproslainen koordinaattori Corina Drousiotou. ”Kyproksella on pieni väkiluku ja korkea koulutustaso. Täällä tarvitaan fyysistä työvoimaa. Vuodesta 2004 tähän päivään saakka saapuvien maahanmuuttajien määrä on vaihdellut maan taloudellisen tilanteen mukaan.”

Turvallista tilaa ja valinnanvapautta

Jo puoli tuntia ennen Dignity Centerin avautumista ovella odottaa noin 20 henkilöä. 

”Ohjaamme turvapaikanhakijoita töihin, mutta myös sosiaaliturvan piiriin työttömyyden varalta. Autamme myös ansioluettelon täyttämisessä ja työlupien kanssa”, kertoo luxemburgilainen apulaiskoordinaattori Hélène Verdickt Refugee Support -järjestöstä, joka johtaa Dignity Centeriä. 

Kaksi kolmekymppistä afgaania Dawood ja Rahman saapuivat paikalle bussilla Limassolista. ”Haluaisin jujutsu-opettajaksi”, sanoo Dawood, ”mutta turvapaikanhakijat saavat tehdä vain tiettyjä töitä”. 

Pöydällä onkin virallinen lista erilaisista tarjolla olevista töistä, eikä se todellakaan ole mikään toivelista. 

”Olen aina ollut kirjanpitäjä”, Rahman kertoo. ”Minulla ei ole muuta kokemusta. Yritin työskennellä tarjoilijana, mutta koska minulla ei ole mitään koulutusta, minut passitettiin matkoihini kolmen päivän jälkeen ilman palkkaa. Ja jos kieltäytyy tarjotusta työstä, ei ole oikeutettu etuuksiin.”

Limassolissa ei ole pakolaisia auttavia tahoja ja valtion tarjoama tuki on riittämätöntä. ”Siksi olemme täällä Nikosiassa”, Rahman sanoo.

Keskuksen kaupassa Dawood laittaa koriinsa suklaakermaa. 

”Dignity Market -mallin ajatus on se, että kukin voi valita itse, mitä haluaa”, selittää Paul Emery, brittiläinen eläkeikäinen vapaaehtoinen. ”Kaikilla on oma ilmaiskortti. Jokainen tuote on hinnoiteltu pisteinä, ja viikottaiselle kulutukselle on määritelty tietty raja.” 

Hyllyillä on tomaattikastiketta, pastaa, riisiä, perunaa, sipulia ja öljyä. ”Monet ottavat elintarvikkeita, jotka eivät vaadi kypsentämistä, kuten säilykkeitä, sillä heillä ei ole käytössään keittiötä.” 

Ulkopuolella on edelleen ihmisiä, jotka odottavat pääsyä sisään. ”Tämä on myös turvallinen tila”, apulaiskoordinaattori Verdickt toteaa. ”Dignity Market tarjoaa tukea viiden viikon ajan ihmisille, jotka ovat juuri lähteneet Pournaran vastaanotto- ja rekisteröintikeskuksesta. Pitkäaikaisten suhteiden luominen on vaikeaa, mutta ainakin voimme auttaa mahdollisimman monia silloin, kun he ovat vasta saapuneet ja tuen tarve on suurin.”

”Heidän työnsä tärkeää”, sanoo 29-vuotias Sierra Leonesta kotoisin oleva turvapaikanhakija Salieu Gbla, joka istuu tietokoneella. ”Heidän tarjoamansa valinnanvapaus on pieni pala normaalia arkea.” 

Hän lähti Sierra Leonesta vuonna 2020 sen jälkeen, kun HLBT- ja vammaisten yhteisö häädettiin väkivaltaisesti asuinsijoiltaan. Gbla pahoinpideltiin ja pidätettiin monien ystäviensä tavoin. Kyproksella hän on ollut nyt kaksi vuotta.

”He eivät ole vieläkään käsitelleet turvapaikkahakemustani ja minun kaltaiselleni, jolla on fyysinen vamma, se on vielä vaikeampaa. Vammaisuutta ei tunnusteta turvapaikanhaun perusteeksi.”

Gblalla oli lapsena vakavia jalkaongelmia, jotka aiheuttivat hänelle pysyvän motorisen haitan. ”Töitä pitäisi tehdä, mutta et voi, joten kökötät kotona”, hän kuvaa. Siksi Gbla perusti vammaisia yhteiskuntaan osallistavan yhdistyksen heinäkuussa 2022. ”Se on ainut taho, joka käsittelee näitä ongelmia. Se on välttämätön, koska kukaan ei koskaan puhu tilanteestamme.” 

Tänä syksynä hän aloitti tietojenkäsittelytieteen opinnot Nikosian yliopistossa ja sai stipendin.

Jaettu saari

”Jako vaikuttaa suoraan siirtolaisiin ja turvapaikkaprosessiin”, kertoo koordinaattori Drousiotou. 

Vuodesta 1974 lähtien Kyproksen saari on ollut kahtia jaettu. Vihreän linjan eteläpuolella on kreikkalaisen väestön asuttama Kyproksen tasavalta. Se on osa Euroopan unionia, mutta ei kuulu matkustusrajoituksettomaan Schengen-alueeseen. Linjan pohjoispuolella on Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta, jonka vain Turkki tunnustaa ja jota Kyproksen tasavalta pitää miehittäjänä. Kyproksen hallituksen mukaan vuonna 2021 80 prosenttia laittomasti maahan saapuvista turvapaikanhakijoista tuli vihreän linjan kautta.

”Monet lentävät pohjoiseen opiskelu- tai työviisumilla, mutta he ovat usein huijausten tai salakuljettajien uhreja”, Drousiotou sanoo. ”Hallitus syyttää pohjoisen viranomaisia siirtolaisten käyttämisestä painostuksen välineenä. On selvää, että maahanmuuttokysymys vaikuttaa pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin, mutta tilanne ei ole sama kuin Valko-Venäjällä vuonna 2021.” Valko-Venäjä ohjasi tuolloin kymmeniä tuhansia siirtolaisia Puolaan, Latviaan ja Liettuaan EU:n mukaan hybridisodankäynnin muotona. 

Tänään Dignity Centerissä on myös Yousef. 24-vuotias iranilainen lähti äskettäin Pournaran vastaanottokeskuksesta: ”Se oli kauheaa. Lääkkeistä oli pulaa, ruoasta tuli sairaaksi, teltat olivat liian täynnä”. 

Yousef kertoo, että hänen täytyi paeta Iranista, koska hän on kristitty. “Jos olisin jäänyt, olisin varmasti kuollut”. 

Aluksi pelko lamaannutti Yousefin ja vaikeutti asioita Kyproksella. ”Pysyttelin sisällä ja olin apaattinen. Mutta nyt voin paremmin ja etsin töitä.”

Kymmenet turvapaikanhakijat istuvat Oxi Squaren liikenneympyrän liepeillä joka aamu toivoen, että joku värvää heidät työpäivän ajaksi. ”Laittomat työt ja hyväksikäyttö on yleistä”, Drousiotou sanoo. ”Usein annetaan ymmärtää, että maahanmuuttajien tilanne on kovin mutkikas, mutta lopulta heidän tarpeensa ovat hyvin yksinkertaisia: työ ja asunto. Aivan kuin kenellä tahansa.” 

Kyproksella oli vielä vuoden 2023 alkupuolella vireillä noin 30 000 turvapaikkahakemusta.. ”Tulijoiden määrä alkoi lisääntyä vuonna 2017”, selittää Drousiotou. Vuonna 2021 hallitus aloitti piikkilankojen sijoittamisen vihreälle linjalle ja teki Israelin kanssa sopimuksen alueen valvonnasta. ”Vihreän linjan pitäminen ulkorajana on uutta Kyproksella”, Corina jatkaa. ”Monet ovat huolissaan siitä, että jako vain syvenee, ja siirtolaiset näyttävät olevan hyvä kehitystä vauhdittava tekosyy.”

Pois ajamisen politiikkaa

Dignity Centerissä Sadou sipaisee loput hiukset lattialta ja nauraa: ”Aluksi kukaan ei halunnut hiustenleikkausta minulta, mutta nyt siihen jonotetaan!”. 

Kamerunilaisesta 32-vuotiaasta Sadousta kuoriutuu joka perjantai parturi.  ”Ihmisten täytyy saada tuntea olonsa hyväksi ja huolitelluksi, itsensä ja muiden vuoksi.” 

Hän on nyt työtön, mutta työskenteli aiemmin kaksi vuotta pienessä alumiinitehtaassa. ”Pyynnöistäni huolimatta he eivät antaneet minulle sopimusta ja palkat olivat surkeat. Eikä ammattiliittoja ole. Niinpä lähdin. Mieluummin työskentelen pyörälähettinä!” 

Musiikkia rakastava Sadou kertoo, että laulaessaan puistoissa muusikkoystäviensä kanssa paikalliset ”pysähtyvät kuuntelemaan vain, jos esitämme kreikkalaista musiikkia. Jotkut kyproslaiset eivät pidä pakolaisista, mutta monet kyllä tienaavat heillä rahaa”.

Ulkona sataa. Koordinaattori Drousiotou kertoo, että ”Kyproksella, kuten muuallakin, toteutetaan maahanmuuttopolitiikkaa, jonka tarkoitus on tehdä ihmisten elämästä kärsimystä, jotta he ymmärtäisivät häipyä”. 

Pournaran vastaanottokeskus, jossa laittomasti saapuvien on ensiksi haettava turvapaikkaa, on noin 20 kilometrin päässä pääkaupungista. Keskus on ääriään myöten täynnä.  ”Monet kyproslaiset eivät vuokraa turvapaikanhakijoille, ja niinpä asuntoa on vaikeaa saada”, Corina kertoo. ”Keskuksen ulkopuolella on jopa ihmisiä, jotka myyvät osoitteita.” Työvoimatoimistoon ilmoittautumista varten tarvitsee kuitenkin pysyvän osoitteen.

Sadan metrin päässä Pournaran vastaanottokeskuksen porteista poliisiauto pysähtyy tien varteen. ”Mitä te täällä teette?”, huutaa poliisi. Hän nousee ulos ajoneuvosta tarkistamaan asiakirjamme ja sanoo käskevästi: ”Journalisteja? Ottakaa kuvanne ja häipykää. Älkää puhuko kenellekään!” 

Pelkillä etunimellä mainittujen haastateltavien nimet on turvallisuussyistä muutettu.