Kieli on ytimeltään arkaluontoista, eikä koskaan tarpeeksi.
Kun Varjokirjamessut – ruohonjuuritason kirjallisuustapahtuma, jonka yhteiskunnallisten aktivistien kollektiivi järjestää vuosittain Helsingin kirjamessujen aikaan – viime hetkellä poisti ohjelmastaan toimittaja-kirjailija Emilia Männynvälin Toiste en suostu katoamaan (Into, 2023) -esseekirjan käsittelyn, ajattelin taas kielen riittämättömyyttä. Sitä, miten se tihkuu yksityisistä ruumiista kohti jakamisen vaikeutta. Kun kieli irtoaa kirjoittajastaan, sen on pärjättävä omillaan.
Varjokirjamessujen Instagram-julkaisussa 28.10. päätöstä perusteltiin turvallisemman tilan periaatteisiin sitoutumisella. Julkaisussa todettiin, että Männynvälin teksti sisältää ”toteavia kohtia, joita moni on kokenut transfobisiksi”.
Tässä tekstissä en spekuloi Männynvälin tekstin sanavalinnoilla. Varjokirjamessujen tapaus saa kuitenkin ajattelemaan myös muita nykykielen ja -viestinnän kysymyksiä. Yksi polttavimmista lienee sosiaalisen median rooli aktivismin ja yhteiskunnallisen keskustelun tilana ja tuottajana – tai epätilana, mustana aukkona, koneena, eteisenä, parasiittina.
Somessa viestinnän periaatteena on esittää, edustaa ja toistaa todellisuutta muodossa, jonka voi jakaa eteenpäin nopeasti. Muodon vaatimus tuottaa hyperventiloivaa, nopeasti meemiytyvää iskulausemaisuutta, jonka läpi asiat ja ilmiöt suodattuvat. Syntyy ikuinen nykyhetki, jossa kaikki on akuuttia ja äärimmäistä, mutta samalla historiatonta ja tulevaisuudetonta.
Somen juurruttamat viestintälogiikat tuovat mieleen Kansainvälisiin situationisteihin eli marxilaisuudesta ammentaneisiin radikaaleihin kuuluneen Guy Debordin (1931–1994) pääteoksen Spektaakkelin yhteiskunta (1967).
Kaikki on akuuttia ja äärimmäistä, mutta samalla historiatonta ja tulevaisuudetonta.
Debord kirjoittaa, että kapitalismissa on siirrytty omistamisesta ilmenemiseen. Yhteinen elämä täyttyy kuvista, jotka muodostavat suhteita toisiinsa. Kuvien suhteista syntyvät uudet markkinat, uudet tuotetut halut. Kun kaikki arjessa muuttuu osaksi kuvien tuotantoa, ihmisestä tulee tuotannon objekti, kuviin refleksimäisesti reagoiva sivustaseuraaja. Samalla kuvista tulee uusia subjekteja, joihin suhtaudutaan inhimillisinä toimijoina, äärimmäisellä vakavuudella. Kun koko elämä heijastaa kuvia ja kuvien kuvia, muodostuu ikuinen nykyhetki. Kaikki on vain sitä, miltä näyttää.
Debordin omasta rappioromanttisesta liihottelusta voi olla montaa mieltä. Silti spektaakkelin käsite tuntuu somessa ajankohtaiselta.
Tutkimuksen käsitteistä, provokatiivisista heitoista, mainoksista ja eri ala- tai vastakulttuureista lainatuista ilmiöistä tulee somessa näennäisen tasa-arvoisia. Perättäisinä välähdyksinä ne kilpailevat käyttäjien ja algoritmien huomiosta. Jotta somessa voi päästä esiin, on alustan muodolle alistuttava. Somen todellisuus on siis kirjaimellisesti Debordin spektaakkeli, jossa käyttäjien itsestään ja ympäristöstään tuottamat kuvat luovat suhteita toisiinsa kuin ikuisessa peililabyrintissa. Jos jokin käsite pääseekin labyrinttiin sisään, se ei pääse sieltä enää pois.
Kun käsitteet meemiytyvät, niistä tulee julkista omaisuutta, jolla ei enää ole suoraa yhteyttä alkuperäänsä. Tutkimuksen käsitteet, kuten toksinen maskuliinisuus, turvallisempi tila, rodullistaminen, vähemmistöstressi ja ableismi roikkuvat somessa asiayhteyksistään irrotettuina kuin rypäleet. Sieltä niitä poimivat käyttöönsä mediatalot, yritykset ja lopulta myös avoimen vihamieliset tahot.
Turvallisemman tilan käsite, johon myös Varjokirjamessut vetosi päätöksessään, on noussut osin somen vauhdittamana osaksi lukuisia tapahtumia. Turvallisemman tilan periaatteet voi nähdä esillä kirjastoissa, messuilla, keikoilla ja festivaaleilla, mielenosoituksissa ja baareissa. Äskettäin periaatteet esiteltiin kouluvaltauksissa ympäri Suomen. Samaan aikaan perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho käytti ”turvallisen tilan” käsitettä osana vaalikampanjaansa tavalla, joka ei voisi olla kauempana käsitteen alkuperästä.
Turvallisemman tilan politiikka on lähtöisin ala- ja vaihtoehtokulttuureista, erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen omista tapahtumista. Tapahtumiin laadituilla ohjeistuksilla on pyritty rakentamaan tiloja, jotka todella huomioisivat valtavirrasta poikkeavia, elettyjä kokemuksia.
Julkinen tila taas on aina ulossulkevien normien ja ratkaisemattomien materiaalisten konfliktien läpäisemä. Tilanne ei muutu sillä, että seinälle ripustetaan turvallisemman tilan ohjeet. Voidaankin kyseenalaistaa, onko esimerkiksi mielenosoitus koskaan luonteeltaan tapahtuma, jossa kyseiset periaatteet voivat toteutua. Mielenosoitus tai valtaus on määritelmällisesti transgressiivinen teko, jolla korostetaan vallitsevaa yhteiskunnallista konfliktia. Se on provokaatio. Vaikka järjestäjät sitoutuvat syrjimättömyyteen, vastapuoli useimmiten ei.
”Turvallisempi tila” sisältää jo muotoilussaan ajatuksen siitä, ettei täyttä turvallisuutta voida taata.
Valtavirtaistuessaan turvallisemman tilan käsite on osin tyhjentynyt. Debordin sanoin sille on tapahtunut rekuperaatio: porvarillinen julkisuus kykenee aina lopulta kääntämään siihen kohdistuvan kritiikin omaksi hyödykseen. Kun julkinen tila toisensa perään liimaa periaatejulistuksen seinälleen, se voi samalla asettua ikään kuin ”hyvien puolelle” ilman turvallisemman tilan syvempää ja vastuullisempaa analyysia.
”Turvallisempi tila” sisältää jo muotoilussaan ajatuksen siitä, ettei täyttä turvallisuutta voida taata. Pikemminkin pyrkimyksenä on raivata tilaa automaattisten oletusten kyseenalaistamiselle, erilaisten näkökulmien huomioimiselle, kysymiselle ja oman toiminnan tarkastelulle ilman uhkaa. Jos turvallisemman tilan nimissä perutaan etukäteen mahdollisuuksia todella pureutua näihin kysymyksiin, lienee perusteltua kysyä, keitä tilanteessa todella suojellaan. Järjestäjää itseään vai homogeeniseksi kuviteltuja vähemmistöryhmiä?
Varjokirjamessut vetosi päätöksessään esseiden transfobiseksi koettuun kieleen. Kielen törmäyskohtia voi kuitenkin käsitellä myös turvallisesti. Jos niistä yksinomaan vaietaan, oletetaan samalla kokonainen vähemmistöryhmä monoliitiksi, joka ei kestäisi aiheen tarkastelua missään muodossa. Käsitys on ylimalkainen, jopa holhoava.
Kysymys ei ole vain Varjokirjamessujen päätöksestä, vaan turvallisemman tilan retoriikkaa hyödyntävistä tiloista ylipäätään. Kun aiheena on kielen valta, täytyy valtaa voida tarkastella perinpohjaisesti. Millaista valtaa ”turvallisen tilan” käsitteen turvin käytetään? Jos turvallisemman tilan merkitystä ja rajoja ei tarkastella avoimesti, käsite voi alkaa imeä sisäänsä milloin mitäkin. Mikään käsite ei sellaisenaan tarjoa valmista ratkaisua turvallisempaan kommunikaatioon. Se on aina käsitteitä käyttävien ihmisten tehtävä.
Pyrkimys turvallisempaan tilaan ei ole järjestäjille vaivaton valinta.
Pyrkimys turvallisempaan tilaan ei ole järjestäjille vaivaton valinta. Se vaatii paneutumista tilaisuuden fasilitointiin ja erilaisten skenaarioiden hahmottelua ennalta. Turvallinen fasilitointi ei tarkoita vain potentiaalisesti hankalien tilanteiden eliminointia. Vaikka väkivaltaa tai syrjintää ei tietenkään tule sallia, eritasoiset konfliktit elävät tiloissa aina.
Fasilitointia voi sen sijaan olla esimerkiksi sen pohtiminen, ketkä aiheesta alustavat ja millä työnjaolla. Millainen on yleisön ja yleisökysymysten rooli? Miten tilaisuutta pohjustetaan ja miten se suljetaan? Mikä valitaan käsittelyn näkökulmaksi ja miten siitä viestitään? Myös palautteen antamista ja vastaanottamista voi fasilitoida aktiivisesti.
Varjokirjamessut ilmaisi jälkikäteen tiedotteessa 3.11., ettei tapahtuman järjestäjillä ollut tarpeeksi resursseja tai osaamista keskustelun järjestämiseen Männynvälin esseestä. Toisaalta jo se, että Männynvälin essee nousi järjestäjien kesken keskusteluun, näyttäisi tuoneen pintaan keskustelun arvoisia näkökulmia. Olisiko niitä voinut purkaa yhdessä? Jos aihe on vaikea, siitä vaikeneminen jättää keskustelun kokonaan muiden varaan. Esimerkiksi Helsingin Kirjamessuilla Männynväli kertoi esseekirjastaan samaan aikaan, oletettavasti enemmistön näkökulmasta.
Fyysinen, jaettu tila avaa keskustelulle mahdollisuuksia, joita ei koskaan saavuteta sosiaalisessa mediassa. Fyysisessä tilassa keskustelua organisoivat ja tunnetyötä tekevät ihmiset, somessa taas algoritmit. Tilassa ovat läsnä ilmeet, eleet ja äänensävyt. On ehkä lava, ehkä eteinen vetäytymistä varten, vessa, eturivi, takarivi. Esteettömyys ja mukavuus voidaan huomioida. Tilassa myös näkyvyyden antaminen ja ottaminen muuttuvat konkreettisiksi teoiksi toisin kuin somen avaruudessa. Nyt minä astun esiin, nyt sinä puhut päälle, nyt me kuuntelemme. Se on yhtä aikaa hankalaa, kiusallisen paljasta ja helpottavaa.
Somessa ei ole tilaa, jota jakaa.
Toisaalta dialogi ei ole itseisarvo. Usein mediassa ”dialogiksi” halutaan typistää perustavasti epätasaisia, historiallis-materiaalisia kamppailuja, joita ei ole mahdollista ratkaista tai edes jäsentää hillityssä studiokeskustelussa.
Uusliberaalin yhteiskuntakäsityksen ytimessä on ajatus yritteliäästä, ratkaisukeskeisestä yksilöistä, joka selvittää materiaaliset ristiriitansa dialogin, projektien ja valtion tukeman markkinakilpailun alueella. Tällaisen ajattelun täydellistymä olisi ehkä uusnatsin ja alkuperäiskansa-aktivistin yhdessä perustama ajatushautomo, #yhdessäeteenpäin.
Vaikka aktivistit somessa tekevät tärkeää työtä, ovat alustat itsessään osa samaa säälimätöntä yksilömarkkinaa. Aikamme subjektituotanto sijaitsee somessa niin paljaalla ja perverssillä tavalla, että jos subjektin itseään muovaavista tekniikoista kirjoittanut Michel Foucault vielä eläisi, hän olisi kirjoittanut siitä jo kolme kirjaa. Kaikki se uusi ajattelu, mikä vielä syntyy jaetun, paikkasidonnaisen kokemisen ihanassa rönsyilevyydessä, tuntuu puristuvan somessa kolmen kohdan etuoikeusbingoksi vailla aidosti muutosvoimaista jatkuvuutta. On vain ikuinen nykyhetki.
Aktivismi somessa ei ole merkityksetöntä. Sillä on materiaalisia vaikutuksia, hyvässä ja pahassa. On kuitenkin vielä vaalittava kasvokkaisia kohtaamisia, joissa konfliktit ja käsitteet voidaan purkaa osiin, käsitellä ja sisäistää. Niin myös Varjokirjamessujen kohdalla.
Taannoiset kouluvaltaukset osoittivat, mikä valta ja vapaus on ruumiiden asettumisessa yhteiseen tilaan. Mikä löhöilyn autuus ja utelias hiljaisuus! Somessa ei ole koskaan hiljaista, ei kömpelöä esikielellistä empimistä.
Yhteisessä huoneessa nykyhetki joskus raukeaa, eikä tulevaa vielä ole.
Emilia Männynväli on toiminut Voiman päätoimittajana.
