Työeläkevakuuttajat Telan toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes on ehtinyt urallaan pohtia vastuun ja vapauden ympärille kiertyviä kysymyksiä paljon. Ne ovat entistä tärkeämpiä ilmastokriisin aikakaudella, mutta myös työelämän tulevaisuudessa.
“Aikaisemmin ajateltiin selkeästi, että on työnantaja ja työpaikka. Tullaan uudenlaisten kysymysten ääreen, kun tämä alkaa hämärtyä.” Työntekijälle on sälytetty yhä suurempi osa vastuusta omasta työstään, mutta miten on vapauksien laita? Epävarmuuden lisääntyminen työmarkkinoilla tiivistyy vuokratyöhön liittyviin kysymyksiin. “Vuokratyön lisääntyminen voi olla monella tapaa hyvä asia, jos ihmiset haluavat sen valita”, Siimes punnitsee aluksi. “Mutta miten sitten työhyvinvointiin tai työkyvyttömyyteen liittyvät asiat? Kun ihmisen työpaikka ja työnantaja erkaantuvat, vaarantuvat monet sellaiset asiat, joiden eteen on tehty pitkään työtä. Kuka on vastuussa mistä ja kenestä jää ikäänkuin kellumaan ilmaan.”
Siimes puhuu paljon vastuun tärkeydestä työelämässä – mutta myös politiikassa. “Olen miettinyt paljon työnantajuutta ja työnantajien vastuuta ja velvoitteita, joihin myös eläkevakuuttaminen päivätöittenikin puolesta kuuluu. Yhteiskunnallisesta keskustelusta on hämmästyttävästi hapertunut pois se ajatus, että voisimme velvoittaa työnantajia lisää. Tämä on poliittisten järjestelmien murrokseen liittyvä ilmiö. Osa työnantajista, ei suinkaan kaikki, voivat ikään kuin kilpailuttaa kansallisvaltioita. Meillä on nyt liikaa vallalla sellainen ajatus, että markkinat ovat vastaus kaikkeen.”
Hän näkee markkinoiden aiheuttaneen salakavalastikin ongelmia samalla, kun ne ovat mahdollistaneet tärkeitä edistysaskeleita ja vapauksia. “Haluan alleviivata että olen erittäin markkinamyönteinen”, hän aloittaa. “Voitontavoittelu ja oman edun ajaminen ovat monella tapaa myönteisiä ajureita taloudessa. Mutta tähän tarvitaan järkevät kehikot. Ja markkinoihin luotettaessa jopa ajatus kansalaisuudesta on kadonnut siitä keskustelusta.”
”Yhteiskunnallisesta keskustelusta on hämmästyttävästi hapertunut pois se ajatus, että voisimme velvoittaa työnantajia lisää.”
Siimes toteaa ykskantaan olevansa valtion ystävä. “En sano että valtion tulee olla juuri tällainen, mutta siinä käsitteessä on jotain tärkeää: sen kautta voimme pakottaa.” Tämä perusasia tosiaan unohtuu usein: kaikki järjestäytyneet yhteiskunnat vaativat myös pakottamista. Siimes jatkaa: “Ja voimme myös suojella, äärimmäisenä mutta tärkeänä esimerkkinä vaikkapa sodassa. Ja valtion kautta toteutuu laki. Sallitun ja kielletyn raja käsitellään tuomioistumissa.”
“Arvostan yksilöllisyyttä, valinnanvapauksia ja mahdollisuuksia, joita jokainen voi soveltaa tavallaan. Mutta samaan aikaan maailma on mennyt liikaa siihen suuntaan, että markkinavalinnat ja kuluttajuus ovat liiaksi ensisijaisia.” Ehkä yksilöllisyys, valinnanvapaudet ja mahdollisuudet nimenomaan vaativat rajoja, sillä toisen rajaton vapaus tarkoittaisi nopeasti toisten alistamista.
Siimes rohkaisee pohtimaan asioiden yhteyksiä varovaisemmin: “Minua kiehtoo varovaisuusperiaatteen käyttäminen yhteiskunnallisen muutoksen rakentamisen välineenä. Maailmaan on helppo suhtautua vaativasti. Vaaditaan paljon. Se on huomiotalouden logiikkaa, sillä lisätään tietoisuutta ja ehkä voidaan painostaa päätöksiä. Mutta sen taustalla on lausumaton ajatus, että joku muu pitää tätä järjestelmää pystyssä ja itse voi keskittyä huutamaan sitä haluamaansa tai hätäänsä ilmaan.”
Hän ei kuitenkaan halua kritisoida aktivisteja: “Kehityshaaste ei minusta ole siinä, että ympäristöaktivistit melskaavat. Ongelma on siinä, että politiikan tekeminen, puoluetoiminta ja vaalit ovat kutistuneet pelkäksi kannatuksen hakemiseksi.”
Huomiotalouden sijaan Siimes haluaa lopuksi muistuttaa visioista ja siitä, miten puolueiden pitäisi olla näiden visioiden pitkäjänteisiä kannattelijoita: “Pidemmän aikavälin suuret ajatukset ovat kadonneet. Politiikassa juuri pitkäjänteisyyden pitäisi olla läsnä. Neljä vuotta on hirveän lyhyt aika, pitäisi puhua ainakin 12 vuoden aikajänteistä, tai neljännesvuosisadasta.”
