Sokka katsoo kameraan, taustalla teatterimiljöötä.

Esittävä taideKirjoittanut Ilona Iida SimesKuvat Nauska

Maailma muuttuu, taiteen tehtävä ei

Näyttelijä Sinikka Sokka rakastaa musiikkia ja käy konserteissa ja oopperassa aina kun voi. Taide ei tee kiireisestä elämästä raskasta vaan antaa upeita kokemuksia.

Lukuaika: 4 minuuttia

Maailma muuttuu, taiteen tehtävä ei

Teatteriliitteen kannessa Sinikka Sokka.

Artikkeli on julkaistu Voiman Teatteriliitteessä, Voiman 10/2022 välissä.

Voit lukea koko liitteen Issuussa. Löydät Teatteriliitteen verkkoartikkelit täältä.

Sinikka Sokka näyttelee useana iltana viikossa Tampereen Teatterin Anastasiassa, suositussa esityksessä, jonka syyskauden esitykset myytiin lähes täyteen jo kauden alussa. Jopa toukokuun 2023 esitysten liput hupenevat jo.

Sokan roolihahmo on Venäjän leskikeisarinna Maria Fjodorovna. Suunnattoman suuret kaipauksen tunteet ovat muuttaneet rakastavan isoäidin kyyniseksi riivinraudaksi. Tämä elelee ylellisesti Pariisissa paossa Neuvostoliittoa, mutta koska rakkaat on tapettu, timantit ja vauraus ovat hänelle aivan yhdentekeviä. “Se on aineellista ympäristöä, missä hän on pyörinyt koko ikänsä. Ei hän osaa sitä edes tunnistaa”, Sokka kuittaa. 

Sinikka Sokka (s. 1948) asuu Helsingissä, ja kun alati kiireistä Sokkaa yrittää tavata, treffit pitää järjestää silloin, kun hän ei ole Tampereella, jossa hänellä on Anastasian takia kakkosasunto. Niinä päivinä, kun hän on Helsingissä, hän kuvaa Kämppikset-televisiosarjaa tai esiintyy KOM-teatterin konsertissa.

Ei hän silti koko ajan tee työtä. “Yritän ehtiä ulkoilemaan paljon. Kehoa pitää hoitaa. Uin ja vesijuoksen.” 

Näyttelijä Martti Suosalo pohti vuosi sitten Voiman Teatteriliitteessä, miten kuka tahansa pystyy näyttelemään elokuvassa, mutta teatterissa pärjää vain treenannut ammattilainen. Hermoja koettelee erityisesti se, että pystyy toistamaan saman homman illasta toiseen. Miltä tuntuu, kun on 89 Anastasian esitystä jäljellä, onko toistaminen raskasta?

“Se toistaminen on just sitä ammattitaitoa”, Sokka myöntää. “Koulutus opettaa siihen oikein hyvin.” Eikä toisto oikeastaan olekaan toistoa: “Joka ilta yleisö ja vastanäyttelijät ovat erilaisia. Joka ilta – ja tää on just sitä ammattitaitoa – meidän roolihenkilöiden täytyy sytyttää se ihmetys ja ilo siellä lavalla, ja tietenkin se sitten heti siirtyy sinne katsomoon.”

Kysyttäessä Sokan rakkainta roolia, hän palaa taaksepäin. “Parhaimmillaan teatterin taikaa oli KOM-teatterin Kolmessa sisaressa. Se tehtiin aivan uudella tavalla.”

Sitä esitettiin vuonna 1979. Sokan mielestä siinä teoksessa oli kaikki kohdallaan, ja työryhmäkin aivan unelma. Sokka näytteli siskoista nuorinta, Irinaa. Siinä esiintyivät myös Rose-Marie Precht, Marja-Leena Kouki, Rea Mauranen, Pekka Milonoff, Heikki Kinnunen ja Erkki Saarela.Sokka katsoo kameraan, taustalla teatterimiljöötä.

“Puvustus oli jännittävä, Måns Hedströmin tekemä. Puvut oli tehty halkaistusta nahasta. Se oli hyvin dramaturgista. Ajatus siinä oli, että nämä sisaret ovat niin pihalla, kun ne vaan haikailevat sinne Moskovaan koko ajan.” Haikailevien sielujen puvuissa oli reikiä ja repaleita. Sokan pukua voi ihailla Teatterimuseossa.

Toinen teos, joka juolahti Sokan mieleen, on Kolmen pennin ooppera vuodelta 1978 eli Bertolt Brechtin ja Kurt Weilin muokkaama Kerjäläisooppera.  Sen ohjasi Laura Jäntti. “Vieläkin itkettää ja naurattaa, kun ajattelen, että me ollaan sellainenkin tehty.”

”¡El pueblo unido jamás será vencido!” Niin kajahti työväenluokkaisten chileläisten valitseman presidentin Salvador Allenden kannatuslaulu vuonna 1970: “yhtenäistä kansaa ei koskaan voi voittaa”. Mutta väkivaltainen sotilasjuntta voi. Kenraali Augusto Pinochetin johdolla juntta otti vallan Chilessä vuonna 1973 ja nitisti Allenden ja hänen kannattajansa. Quilapayún tekemä laulu jäi elämään huutona vapauden puolesta, kidutusta ja väkivaltaa vastaan. 

Agit Prop -lauluyhtye teki biisin kuuluisaksi Suomessa. Juuri tätä haastattelua edeltävänä päivänä Sokalla oli “jännittävä, upea ja liikuttava iltapäivä”:  hänen luonaan vieraili kaksi nuorta chileläistä dokumenttielokuvantekijää, jotka halusivat kuulla lisää laulun taustoista. Sokan luona purkamassa tuntojaan olivat myös Monna Kamu ja Eero Ojanen.

“Se oli hieno kolmetuntinen.” Elokuvantekijät olivat liian nuoria ollakseen itse eläneet aikaa, jolloin tämä laulu vetosi ihmisiin. “Se sai paljon hienoa aikaan, kunnes kaikki romahti ja muuttui ikäväksi diktatuuriksi”, Sokka miettii.  “Laulun sanojen tehtävänä oli sytyttää jokin sytytyslanka ihmisten päässä ja saada nämä suhtautumaan kriittisesti yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan.” 

Hän sanoo suoraan, että erityisesti Neuvostoliittoon sen ajan vasemmistolaiset nuoret suhtautuivat sinisilmäisesti. Mutta silti: vaikka myöhemmin on käynyt ilmi, etteivät monet niistä tahoista, joista Agit Prop lauloi hyväntekijöinä, olleet kovinkaan hyviä edes omille kansalaisilleen, se ei poista sitä tosiasiaa, että hyvää aatetta voi kannattaa vaikka laulaen. “Mielestäni tänäkin päivänä taiteen tehtävä olisi tehdä sitä samaa. Ainakaan ‘rauha, ystävyys, solidaarisuus’ eivät ole muuttuneet mihinkään, niitä voi edelleen vaatia.”

Kun Sokka oli aloitteleva, nuori näyttelijä, musiikkiteatteria pidettiin “vähän sekundana”. 

Ei pidetä enää. Nykyään ymmärretään, miten paljon erityistä taitoa ja osaamista musiikkiteatterin tekeminen vaatii. Musikaaliskene Suomessa on laaja ja kovatasoinen. Musikaalien aiheet ovat rajuja, vaikka esitystapa saattaa olla glitterillä kuorrutettua. Ne puivat ihmisten identiteettien haurautta (Anastasia), homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta drag-artistien maailmassa, jossa heterous on vastoin normeja (Priscilla), Minnan Canthin klassikkotekstiä ajasta, jolloin tasa-arvo ja ihmisoikeudet eivät vielä toteutuneet Suomen suuriruhtinaskunnassa (Suruttomat) ja Suomen nousua maailmankartalle aikana, jolloin sortoa ja väkivaltaa ei päässyt pakoon edes Pariisin taidehumuun (Momentum 1900). Revi siitä, puheteatteri.

Musiikki tuo teokseen paljon lisää, eikä se suinkaan keskeytä teosta, niin kuin jotkut teatterissa harvoin käyvät luulevat. “Draama saa toisen olomuodon”, Sokka sanoo.

Sokka katsoo kameraan, taustalla teatterimiljöötä.Sokka käy paljon konserteissa. “Meillä on oikein klasarisuku. Tätini on oopperalaulaja Ritva Auvinen. Kaikki sukulaiset ovat aina soittaneet ja laulaneet. Aina välillä joku istuu pianon ääreen ja rupeaa rämpyttämään.” Jotkut sukulaiset soittavat aika hyvin, mutta ei kuitenkaan Sinikka, joka soittaa “erittäin vähän” ja harmittelee, ettei aikoinaan jaksanut käydä pianotunneilla tarpeeksi. “Olin vilkas lapsi. Mä harrastin taitovoimistelua, tanssia ja ihan kaikkea. Kuorolauluakin. Äiti oli yksinhuoltaja, eikä se osannut pakottaa minua pianotunneille.”

Sinikka Sokka rakastaa orkesterimusiikkia. Hiljattain hän kävi katsomassa Kaija Saariahon, Sofi Oksasen ja Aleksi Barrièren oopperan Innocencen. Vaikka hän joutui palaamaan Tampereen kotiinsa yöjunalla ja seuraavana päivänä oli esitys, silti Innocence antoi energiaa eikä suinkaan vienyt sitä.

“Mä oikein tsemppasin aikataulun kanssa, että sain lipun ja ehdin siihen. Olen siitä onnellinen. Oli tärkeää, että sain kokea jotain niin koskettavaa ja käänteentekevää.”