Nuori mieshahmo saapuu näyttämölle ylikierroksilla pomppivan kompin saattelemana. Kiihkeän bilejulistuksen hengessä hän kertoo, kuinka sota Ukrainassa ei kiinnosta häntä lainkaan. Tekopirteän paasauksen äärellä käy koko ajan selvämmäksi, että uhossa kyse onkin itsepetoksellisesta torjunnasta.

Tämä on avainkohtaus vilnalaisen AAT – Artūro Areimos Teatras -teatteriseurueen dokumenttiteatteriesityksestä Arti.  Sen repivän äänimaiseman ja valaistuksen sävyttämät episodimaiset kohtaukset liittyvät kaikki ajankohtaiseen sotaan.

”Omien silmien edessä tapahtuvista tuskallisista asioista ei pidä vaieta taiteessa. Etsimme esitykselle muotoa, joka korostaa sitä, että voimme olla vain ulkopuolisia tarkkailijoita, koska emme ole itse kokeneet kauhua ukrainalaisten tapaan”, ohjaaja Arturas Areima selittää.

Esityksessä on paljon tekstiä, joka suomalaisen teatterituristin iloksi heijastetaan seinälle englanninkielisenä käännöksenä. Tunteikkaan paatoksellisesta tulkinnasta tihkuu tekijöiden ehta sydänveri.

”Esitystä tehdessämme koimme yhdessä kaikki tunnevaiheet hallitsemattomasta vihasta ja raivosta absoluuttiseen emotionaaliseen romahdukseen ja hyvin lämpimään läheisyyteen. Tämä oli meille itsellemme hyvin terapeuttista”, täydentää esityksessä näyttelevä Monika Poderytė.

Hän kertoo myös työryhmän haluavan viedä esityksen ulkomaille – kuten Baltic Circle -festivaaleille Helsinkiin.

”Uskon, että suomalaiset tunnistavat itsensä etenkin tietyissä kohdissa. Suomi on myös hyvin lähellä tätä teemaa ja sodan tapahtumapaikkaa. Esitys muistuttaa siitäkin, että ukrainalaiset taistelevat koko maailman ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen puolesta.”

Teatterin uusi sukupolvi

Artin alkua odotellessa lämpiössä vastaan tulee esittävän taiteen tuottaja Ana Ablamonova, joka toimii myös syyskuussa Vilnassa järjestettävän Sirenos-teatterifestivaalin yhtenä kuraattorina.  Hän kertoo Liettuan teatterissa käynnissä olevasta sukupolvimurroksesta, joka näkyy esimerkiksi siinä, että Kansallisteatterin hiljattain nimetyt taiteelliset johtajat ovat kaikki noin kolmekymppisiä, ja heistä kaksi kolmesta on naisia.

Nuorten tekijöiden ajankohtaisista teoksista Ablamonova mainitsee Eglė Švedkauskaitėn (s. 1994) ohjaaman Fossilian sekä Laura Kutkaiten (s. 1993) ohjaaman Silence of Sirensin.  Kun edellinen käsittelee totalitarismin ajan liettualaisten pakkosiirtoja Siperiaan ja sen yhä vaikuttavia traumoja, jälkimmäinen sitoo Odysseia-myyttiä teatterin ajankohtaisiin #metoo-ongelmiin.

”Murroksen myötä naistaiteilijoille tulee paljon uutta tilaa. Enkä puhu vain teatteriohjaajista, vaan myös esimerkiksi näytelmäkirjailijoista, säveltäjistä ja tuottajista. Monimuotoisuuden lisäys vaikuttaa samalla luovien prosessien hierarkioihin. Löytyy uusia mahdollisuuksia kollektiiviselle luomiselle ja vähentää teatterinjohtajan aseman mystifiointia”, tuumii Ablamonova.

Sukupuoleen liittyvistä jännitteistä puhuu myös seuraavan päivän kahvila-aamiaisella teatterikriitikko ja tanssidramaturgi Sigita Ivaškaitė.

”Kyllä liettualaisessa teatterissa naisten on edelleen taisteltava, jotta tulisivat hyväksytyksi taiteensa takia eivätkä ensi sijassa suhteessa sukupuoleensa. Uskon kuitenkin, että meillä on käynnissä muutos, kun alalle tulee nyt itsenäisessä Liettuassa syntyneiden ja kasvaneiden tekijöiden kasvava joukko.”

Sattumalta juuri tapaamispäivän iltana Helsingissä järjestettävillä Baltic Takes Over -esitystaidefestivaaleilla vierailee I Slave – Contemporary Love Story –teos, jonka taiteelliseen työryhmään Ivaškaitė kuuluu. Se kuvaa kahden naisen monitasoista kohtaamista.

”Halusimme teoksen toimivan ilman manifesteja, ja teimme sen alun perin tietoisesti ilman sukupuolta, sillä esityksen  tarinat perustuvat tiimin kaikkien jäsenten kokemuksiin. Pidän sellaisesta käsikirjoituksesta, jossa otetaan lähtökohdaksi yksinkertainen kahden ihmisen kohtaaminen, ja sukupuolet tuodaan siihen vasta jälkeenpäin. Eräs koreografituttavani kertoi haluavansa nähdä I Slaven sovitettuna miestanssijoille siksi, että hän uskoo sen toimivan aivan yhtä hyvin niin.”

Ivaškaitėn mukaan erilaisten kehojen käsittelyssä liettualaisilla on vielä pitkä tie kuljettavana näyttämöllä.

”Meillä ei esimerkiksi ole avoimesti transsukupuolisia näyttelijöitä. Ja tällä hetkellä meillä on vain yksi ammattimainen mustaihoinen näyttelijä.”

Ivaškaitė on tuonut etnistä monimuotoisuutta lavalle yhdessä kesäkuussa useissa Liettuan kaupungeissa järjestetyn kansainvälisen Cirkuliacija-nykysirkusfestivaalin kanssa. Kaikki sen esiintyvät ryhmät ovat Euroopan ulkopuolelta, kuten Senegalista, Brasiliasta ja Palestiinasta.

”Festivaalin teemana oli tänä vuonna purkaa maahanmuuttoon liittyviä pelottavia ja surullisia mielikuvia ja muistuttaa siitä, kuinka ihmiset ovat aina liikkuneet ympäri maailmaa osana selviytymistään. Venäjän sota Ukrainaa vastaan ​​näyttää vaikuttaneen siihen, miten näemme konfliktit, sodat ja humanitaariset kriisit kaikkialla maailmassa, sekä kuinka paljon me kaikki arvostamme omia identiteettejämme ja kulttuureitamme.”

Woyzeckistä Solarikseen

Kun Suomessa näytelmien esityskaudet kestävät usein vain muutamia kuukausia, Liettuassa ne monien muiden tapaan kestävät vuosia. Esimerkiksi Liettuan Kansallisteatterin ohjelmistossa yhä esitettävä Saara Turusen Broken Heart Story sai siellä ensi-iltansa jo vuonna 2014.

Voiman vierailupäivinä samassa talossa esitettiin sellaisia klassikoita kuin Woyzeck ja Solaris. Niiden seuraamista liettuan kieltä osaamattomana katsojana helpotti nytkin tarjolla ollut englanninkielinen tekstitys.

Nuorena kuolleen Georg Büchnerin (1813–1837) jäämistöstä löytynyttä Woyzeckia pidetään modernin yhteiskunnallisen teatterin merkkiteoksena. Sen nimihenkilö on esimiestensä ja ympäristönsä alistama ja nöyryyttämä yksinkertainen sotilaspalvelija, joka ensi sijassa rakenteellisista syistä johtuen puukottaa vaimonsa Marien.

Nuoren polven ohjaaja Antanas Obcarskasin (s. 1990) sovituksessa teoksen luokka-analyysi ja suhdetragedia on sijoitettu vinksahtaneiden lavasteiden avulla ilmentyvään lentokoneeseen. Alkutekstin intohimoinen Marie on muuttunut tunnekylmäksi  lentoemännäksi, joka lähinnä potkuria työkseen kannattelevan Woyzeckin sijaan valitsee korkeamman statuksen lentokapteenin.

Rakenteellisen riiston johtaminen kollektiiviseen tragediaan on tässä ajassa selvästi toimivampi ratkaisu kuin yksin Mariaan kohdistuvan julma verityön toistaminen. Vaikka sovituksen luokka-analyysissä on potkua, sukupuolirooleihin se ei silti näytä tuovan mitään erityisen tuoretta. Marie harjoittaa kapteeninsa kanssa tunteetonta seksiä tiskipöydällä samalla kun sivuroolin puolipukeinen naishahmo nähdään etsimässä kadonneita rintaliivejään.

Stanislav Lemin scifiromaani Solariksessa (1961) psykologi Kris Kelvin saapuu avaruusasemalle planeetalle, jota peittävä meri tuntuu käyvän outoa vuoropuhelua ihmisen muistojen ja psyyken kanssa. Kun Kelvinin vieraaksi saapuu hänen itsemurhaan päätynyt nuoruuden rakastettunsa, hän joutuu kohtamaan syyllisyytensä ja intohimoisen kaipuunsa.

Puolalaisen Grzegorz Jarzynan (s. 1968) ohjaamassa Solaris 4 -näytelmässä Kelvin on muutettu keski-ikäiseksi naishahmoksi, joka avaruusasemalla kohtaa itsemurhaan päätyneen alkoholisoituneen miehensä.

Esityksen prameat avaruusasemalavasteet ja videoprojisoinnit vieraannuttavat katsojan teokselle tähdellisestä eksistentiaalisesta myötäelämisestä.  Näyttelijöiden keskinäinen dynamiikka ei sekään osu oikein lankulle – erityisesti päähenkilön uudelleen sukupuolittamiseen sisältyvät feministiset potentiaalit hukataan uuden tekstin vähemmän intohimoisiin käänteisiin.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana esiin nousee yhden avaruustutkijan muistoihin liittyvä homoseksuaalinen kokemus. Se tosin näyttäytyy traumamuistona hyväksikäytöstä. Artūro Areimos Teatrasin Artissa homoseksuaalisuus esitetään myönteisemmässä valossa kohtauksessa, jossa kaksi miestä suutelee toisiaan.

”Liettua on pitkään ollut homofobinen maa ja homoseksuaalisuus on vieläkin näyttämöllä jossain määrin tabu. Kun joskus kymmenisen vuotta sitten aina tällaisten kohtausten kohdalla jotkut poistuivat katsomosta, nykyään sitä sattuu enää harvemmin”, kommentoi ohjaaja Areima.

Pokeria vilnalaiseen tapaan

Voiman Vilnan-retken neljäs näytös liittyy vanhan polven keskeisen teatteriohjaaja Oskaras Koršunovasin, lavastaja Gintaras Makarevičiusin sekä kuraattoreiden Algė Gudaitytėn ja Dovilė Barcytėn Vilnan Mo Museumiin suunnittelemaan näyttelyyn. Se nojaa Ričardas Gavelisin merkittävään Vilnan pokeri -romaaniin (Siltala 2022).

Tämä keskellä kylmän sodan muurien murtumista vuonna 1989 julkaistu merkkiteos kertoo psykedeelisen vertauskuvallisesti Neuvostoliiton absurdista totalitarimista istutettuna roolihahmona näyttäytyvän Vilnan kaupungin historialliseen kehykseen.

Installaatiomaisen esillepanon ehkä näyttävin teos on Liudas Parulskisin tätä näyttelyä varten tekemä koko seinän peittävä valokuvakollaasi, jossa Vilnan läpi virtaavan Neris-joen sijasta nähdään pudotus neuvostoajan vuokratalokolossien syvyyksiin.

Vielä monimerkityksellisemmin lähihistoriaa kommentoi Šarūnas Sauka teoksellaan Bothersome Dream (2005). Siinä vaikuttaa olevan anatomian oppitunnilla joukko alastomia ihmisiä, joista yksi näyttää nuolella lävistetyltä Putinilta. Huomio kohdistuu kahteen päähahmoon: toinen heistä näyttää Leniniltä kädessään kori omenoita ja toinen hahmottuu ylävartaloltaan alastomaksi naiseksi, jonka housujen etumuksessa pullottaa erektio.

Voimalle näyttelyä esitellyt Mo Museumin Zigmas Pakštaitis kertoo, että Leninin vieressä seisovan naishahmon on usein tulkittu viittavan Liettuan presidenttinä vuosina 2009–2019 toimineeseen Dalia Grybauskaitėen.

”Teos voidaan nähdä monitasoisena kritiikkinä välinpitämättömästi vallankäyttöön suhtautuvia kohtaan. Myös romaanin yksi avainteemoista liittyy kriittisyyden säilyttämiseen ja kamppailuun tekopyhän ja epäinhimillisen hallinnon sorron alla”, hän täydentää.

Omenaretki paholaisen kanssa on tuttua myös suomalaisille, vaikka kylmän sodan pokeriringissä meille jaettiin hiukan erilaiset kortit käteen kuin Baltian maille. Suomalaisittain mielenkiintoinen jännite syntyy, kun Leninin toveriksi teoksessa kuvittelee Kekkosen, Halosen tai Niinistön.

Juuri tällaisten törmäytysten arvoa alleviivaa yhdessä Per Länsmansin kanssa Vilnan pokerin (Siltala 2022) suomeksi kääntänyt Urtė Liepuoniūte.

”Vilnan pokerin kautta voi peilata myös Suomen historialliista ja nykyistä suhdetta oman itä-naapurinsa kanssa. Samalla paljastuu, kuinka vähän suomalaiset tuntevat Itämeren naapureidensa historiaa, ja kuinka pitkään Suomi on elätellyt tietynlaista omaa kulttuurikuplaansa.”

Artia esitetään Arturo Areimos Teatresissa (areimosteatras.lt). Solaris 4, Woyzeck ja Fossilia menevät Liettuan kansallisteatterissa (teatras.lt).  Vilnan Pokeri -näyttely on Mo Museumissa 28.1.2024 asti (mo.lt). The Silence of Sirens palaa näyttämölle ainakin Vilnan Sirenos-teatterifestivaaleilla 21.-24.9. (sirenos.lt)