Artikkeli on julkaistu Voiman talousliitteessä.
Voima-talous 2/2023 ilmestyi Voiman 8/2023 välissä.
Löydät muut verkkosivuillamme julkaistut talousliitteen artikkelit täältä.
Alkuvuonna 2021 hintatason kasvuaste, eli inflaatio, alkoi pitkästä aikaa kiihtyä. Ilmiön ymmärtämiseksi on tarkasteltava maailmanlaajuisia arvoketjuja. Suuret taloudet globaalissa pohjoisessa kärsivät 1970-luvulla kohonneesta inflaatiosta ja korkeasta työttömyydestä. Ongelmat päättivät toisen maailmansodan jälkeisen kultakauden, jonka aikana työvoimalla ja ammattiliitoilla oli vahva neuvotteluasema ja talouskasvu, työn tuottavuus ja tulonjaollinen tasa-arvo paranivat huomattavasti. Sittemmin 1980-luvulla alkaneella uusliberaalilla aikakaudella talouskasvu on hidastunut, tulonjaollinen eriarvoisuus lisääntynyt ja sodanjälkeiselle kulta-ajalle tyypillinen taloudellinen suorituskyky jäänyt historiaan globaalissa pohjoisessa.
Kun kansainvälisten pääomaliikkeiden sääntelyä alettiin purkaa, globaalin pohjoisen yritykset alkoivat tavoitella korkeampia voittoja siirtämällä tuotantoaan globaaliin etelään, missä ne pääsivät nauttimaan halpatyövoiman mahdollistamista alhaisista työkustannuksista. Itäblokin, Intian ja Kiinan työläiset liittyivät 1990-luvulla globaaleille työmarkkinoille, mikä tuplasi työvoiman tarjonnan maailmanlaajuisesti ja loi laskupaineita palkoille myös globaalissa pohjoisessa. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa sijaitsevat johtavat yritykset alkoivat ostaa joko osia tai valmiiksi koottuja tuotteita usein globaalissa etelässä sijaitsevilta toimittajilta. Nämä maailmanlaajuiset arvoketjut leikkasivat työvoimaan kuluvia yksikkökustannuksia ja poistivat inflaatiopaineita, koska alhaisempien yksikkötyökustannusten seurauksena johtavat yritykset pystyivät kasvattamaan voittojaan jopa silloin, kun hintataso pysytteli suhteellisen vakaana.
Koronapandemia kriisiytti johtavien yritysten ja tavarantoimittajien väliset globaalit linkitykset. Vaikka yritysten voitot kutistuivat vain hetkellisesti ja nousivat nopeasti ennennäkemättömälle tasolle (esim. Yhdysvalloissa yritysten voitot olivat vuoden 2020 kolmannella neljänneksellä 277,4 miljardia dollaria enemmän kuin vuoden 2019 viimeisellä neljänneksellä), yritykset muuttivat koronapandemian seurauksena voitto-odotuksiaan ja alkoivat suojella aggressiivisesti katteita ja voittoja nostamalla hintojaan. Työvoiman ja ammattiliittojen historiallisen heikko asema sekä mediassa yleistynyt narratiivi inflaatiosta eräänlaisena luonnonlain kaltaisena prosessina helpottivat hintojen nostamista. Koska maailmanlaajuiset arvoketjut eivät enää vaikuttaneet luotettavalta keinolta matalien yksikkökustannusten turvaamiseksi, yritysten voitontavoittelu alkoi kiihdyttää inflaatiota.
Uusliberalismi kriisiytyi jo 2010-luvulla, paljon ennen koronapandemiaa. Globaalin etelän halpatyövoiman käyttö ja kotimaisen työvoiman heikko neuvotteluasema olivat vähentäneet yritysten halukkuutta sijoittaa kiinteään pääomaan jo 1980-luvulta lähtien. Lisäksi heikko palkkakehitys, tiukempi lainasääntely ja talouskuripolitiikka pitivät kysynnän liian matalalla finanssikriisin jälkeen. Tästä syystä globaalin pohjoisen taloudet kärsivät 2010-luvulla heikosta talouskasvusta, pysähtyneestä tai laskevasta työn tuottavuudesta ja paikallaan polkevista voitoista. Koronapandemia oli tämän järjestelyn eräänlainen kuolinlaukaus: vaikka Petteri Orpon hallitus soveltaakin vanhanaikaista talouskuriajattelua, monet valtiot ovat alkaneet suosia aktiivisempaa finanssipolitiikkaa ja kotimaisia arvoketjuja. On todennäköistä, että nämä trendit tuovat jatkuessaan inflaatiopaineet takaisin globaaliin pohjoiseen. Uusliberalismin jälkeisen inflaation hallinta vaatii sekoituksen vanhoja ja uusia keinoja, kuten työvoiman neuvotteluaseman voimistaminen, tulopolitiikan koordinointi ja strategiset hintakontrollit.
Kirjoittaja toimii SOSTEn pääekonomistina vuoden 2024 alusta alkaen.
