Mustavalkoinen valokuva Markus Leikolasta, kaulahuivi sini-keltainen.

MediaKirjoittanut Tuomas RantanenKuvat Nauska

Konkaritoimittaja ja kirjailija Markus Leikola: Hyvän toimittajan tärkeimmät ominaisuudet ovat uteliaisuus ja muodon taju

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koronapandemia ovat hyviä esimerkkejä hyvin monimutkaisista ilmiöistä, joiden käsittelyyn tarvitaan syvällisemmän tarkastelun työkaluja kuin ajankohtaisuutisoinnissa normaalisti on käytettävissä.

Lukuaika: 7 minuuttia

Konkaritoimittaja ja kirjailija Markus Leikola: Hyvän toimittajan tärkeimmät ominaisuudet ovat uteliaisuus ja muodon taju

Fakta: Markus Leikola

  • Syntynyt vuonna 1960 Helsingissä.
  • Koulutukseltaan filosofian maisteri (psykologinen antropologia 1984).
  • Toimittajana Talouselämässä  1984–85, toimituspäällikkönä Iltalehdessä 1988–89 sekä toimittajana ja tuottajana Ylessä 1985–88 ja 1989–96.
  • Perusti 1996 yhdessä Liisa Akimofin ja Harri Saukkomaan kanssa A4 Media Oy:n, joka hävisi kilpailun neljännestä televisiokanavasta Sanoma Oy:lle.
  • Toiminut vapaana kirjailijana ja kolumnistina vuodesta 2010.
  • Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 1992, Suomen Kuvalehden journalistipalkinto 1993.
  • Tuotanto 12 fiktioteosta, 11 tv-dokumenttia, 6 tietokirjaa, 5 kantaesitettyä draamateosta ja satoja kolumneja.

”Uteliaisuus on kaiken alku”, vastaa kokenut toimittaja ja kirjailija Markus Leikola kysymykseen hyvän toimittajan tärkeimmästä hyveestä. Erityistä hyötyä on kuulemma myös hyvästä muistista, yleissivistyksestä ja muodon tajusta.

”Eli että jo materiaalia kerätessään pystyy näkemään, minkä muotoiseen lopputulokseen se olisi hyvä sovittaa.”

Leikola työskenteli jo 1980- ja 1990-luvuilla suurissa suomalaisissa medioissa kuten Talouselämässä, Iltalehdessä ja Yleisradiossa. A-studion toimittajana hän teki ulkomaanreportaaseja keskittyen etenkin Itä-Euroopan mutkikkaisiin käänteisiin.

Vapaana kirjoittajana nykyään toimiva Leikola on vuosien varrella kirjoittanut myös tietokirjoja, romaaneja, runoja ja näytelmiä. Hän näkee paljon yhtäläisyyksiä tekstilajien välillä.

”Mielikuvituksen käyttö on journalistin työssä aivan välttämätöntä. Sen kautta löytyy oma näkökulma asiaan. Toisaalta, jos haluamme tietää esimerkiksi, mitä Trumpin päässä liikkui Capitol-kukkulan valtauksen aikana, fiktio on melkeinpä ainoa väylä sinne ytimeen.”

Nykyään netissä on helppo julkaista juttuja ilman pituusrajoituksia. Se johtaa usein siihen, että juttuun kirjoitetaan kaikki mieleen tuleva ja unohdetaan ryhtyä rajaamaan sitä merkityksellisyyden kriteerillä.  

”Tämä on myös medialukutaidon tärkeimpiä osia. On tärkeä oppia ymmärtämään, että kaikki journalismissa näkemämme perustuu valintoihin, joita joku toimittaja on tehnyt. Se tarkoittaa myös sitä, että suljettujen ovien takana on muita näkökulmia, jotka eivät ole mahtuneet juuri sillä kertaa mukaan.”

Metajournalismia ensimmäisestä somesodasta

Viime syksynä Leikolalta ilmestyi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja sen taustoista kertova tietokirja Sodan ja rauhan kronikka (Aula & Co). Se käsittelee tapahtumien kulkua aikajanalla, joka alkaa 20.2.2022 eli kolme-neljä päivää ennen hyökkäystä ja päättyy toukokuun puolessa välissä.

Päiväkirjamuotoon sidottujen tapahtumakuvausten ja niiden analyysien ohella kirjan näkökulma kurottaa pitkälle historiallisten, kulttuuristen, taloudellisten, ideologisten ja geopoliittisten rakenteiden syvyyksiin. Se on metajournalismia, joka osoittaa ja selittää asioita, jotka viimeisiin käänteisiin keskittyvässä uutisjournalismissa rajautuvat yleensä kuvan ulkopuolelle.

”Käsittelen sitä, mikä liittyy Ukrainan ja Venäjän yhteiseen ja erilliseen historiaan, kieleen ja kulttuuriin. Samalla halusin pohtia sitäkin, millainen esimerkki tämä on sodista ja konflikteista yleensä”, täsmentää Leikola.

Vaikka hänen mukaansa suomalainen media on hoitanut sodan raportoinnin pääosin hyvin, syntyneessä tunnehötäkässä juuri kaikenlainen suhteuttaminen on jäänyt vähemmälle.

”Esimerkiksi Butšan verilöylyssä kuolleiden määrä on sittenkin vain alle kymmenesosa siitä, mitä Jugoslavian hajoamissodassa Srebrenicassa kuoli vain 25 vuotta sitten. Eli on väärin sanoa, ettei meidän aikanamme täällä Euroopassa ole koettu mitään tämän kaltaista.”

Leikolan mielestä käynnissä oleva konflikti on ensimmäinen somesota, koska koskaan aikaisemmin sodassa ei ole nähty vastaavaa reaaliaikaista kansalaisseurantaa.

”Vaikka Ukraina on monella tapaa köyhempi valtio kuin Venäjä ja lähes yhtä korruptoitunut, se on digisovelluksissa ja ohjelmoinnissa yksi eurooppalaisista suurvalloista. Kuvaavaa on se, että vain kaksi viikkoa sodan alkamisen jälkeen siellä julkaistiin kansalaisappi, johon ihmiset saattoivat laittaa valokuvia ja videoita havaituista vihollisen kohteista, jotka tekoäly sitten prosessoi sodankäynnin maaleiksi.”

Leikola puhuukin kahdesta rinnakkaisesta sosiaalisesta mediasta: siitä, joka näkyy Ukrainasta meille, ja siitä, jonka on tarkoitus hyödyttää vain asevoimia.

Leikola puhuukin kahdesta rinnakkaisesta sosiaalisesta mediasta: siitä, joka näkyy Ukrainasta meille, ja siitä, jonka on tarkoitus hyödyttää vain asevoimia.

”Itse seuraan tavallisen median ohella sosiaalisen median kautta erilaisia kansalaismedioita. Tässä paljon parjattu Twitter on ihan keskeinen. Varsinkin silloin, kun eri tilejä voi verifioida toisiaan vasten.”

Sodassa vaikuttavat myös kummankin puolen propagandakoneistot. Klassisia esimerkkejä sotapropagandasta ovat vastustajan tappioiden liioittelu ja omien tappioiden vähättely tai niistä vaikeneminen.

”Kaikki valtiot tuottavat propagandaa jo rauhan aikana, myös Suomi. Nykyisen digitaalisen informaatiosodan aikana on ikään kuin jonkinlainen matala-asteinen tulehdus koko ajan päällä. Propagandalla pyritään muokkaamaan mielialoja ja mielipiteitä jo kauan ennen sodan alkamista.”

Vaikka tässä sodassa Ukraina – toisin kuin Venäjä – on sallinut toimittajien pääsyn sotatoimialueille, tämä ei tarkoita, etteikö Ukrainakin pyrkisi kontrolloimaan sitä, minkä informaation äärelle toimittajat päätyvät.

”Venäläisten propaganda tuntuu meistä kummalliselta, koska se on etupäässä suunnattu Venäjän kotiyleisölle. Samaan aikaan Ukrainan propaganda on nimenomaan suunnattu meille, ja siksi sitä on vaikeampi tunnistaa propagandaksi.”

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Leikolan mukaan uutiskuvat kertovat yllättävän paljon sellaisesta vanhanajan sodankäynnistä, josta on todellisuudessa yhä vähemmän piirteitä jäljellä.

”Kun itse aikoinani toimin sotareportterina, törmäsin siihen, että missä hyvänsä maailmankolkassa paikalliset mummelit osasivat ehdottaa, että maksa minulle kymmenen dollaria ja minun poikani tulittaa tuolla kalašnikovilla kulman taakse, niin saat samannäköisen televisiokuvan kuin japanilainen kuvausryhmä viime viikolla.”

Mustavalkoinen valokuva Markus Leikolasta, kaulahuivi sini-keltainen.

Paikan päällä asetelma on aina uutiskuvia monipuolisempi.

”Olen ollut Jugoslavian hajoamissodassa Kroatian kylissä, jossa toisella reunalla taistellaan samaan aikaan, kun siitä vain parin kilometrin päässä eletään ihan normaalia elämää. On hyvin vaikea tiivistää klikkiotsikoksi sitä, että täällä on toisaalta sota ja toisaalta ei. Siksi median silmät ja korvat ajautuvat usein toteuttamaan sitä mielikuvaa, joka meillä on esimerkiksi minkä tahansa Tuntemattoman sotilaan filmatisoinnin perusteella.”

 Putinin demonisointi ei lisää ymmärrystä

Leikola peräänkuuluttaa rinnakkaisia näkökulmia, jotka avaavat uusia tulkintoja monimutkaisten prosessien käsittelyyn.

Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee Itä-Eurooppaan perehtyneen historioitsija Timothy Snyderin, joka vastikään julkaisi blogissaan teorian siitä, että Vladimir Putin on kyllä toteuttamassa hiljaista etnistä puhdistusta, mutta ei niinkään Ukrainassa, vaan nimenomaan Venäjällä.

”Samaan aikaan kun sodan jaloista evakoiduista ukrainalaisista lapsista ja näiden äideistä kasvatetaan venäläisiä, Venäjän puolella sodassa on kuollut huomattavan paljon etnisten vähemmistöjen edustajia. Tähän ajatteluun sopii sekin, että kaikkien liberaalien, intellektuellien, taiteilijoiden ja jopa IT-ohjelmoitsijoiden voi antaa häipyä Venäjältä, koska jäljelle ajatellaan jäävän ne, jotka ovat valmiita ajattelemaan venäläisemmin.”

Esimerkki siitä, miten joku tietty käsite voi ohjata tulkintaa väärään suuntaan, liittyy puheeseen Wagnerin palkka-armeijasta.

”Palkka-armeijasta puhuminen luo mielikuvan kuin se olisi kenen tahansa rahalla ostettavissa. Mutta näinhän ei asia ole. Siksi meidän pitäisi puhua siitä ennemmin KGB:n tai FSB:n luomuksena ja Putinin käsikassarana, jonka avulla voidaan kirittää armeijaa ja jopa vaihtaa liian vahvaan asemaan nousevia kenraaleja, kun heidän joukkonsa eivät pysty yhtä hienoihin suorituksiin kuin tämä kaikkein julmin rosvojoukko.”

Voi myös kysyä miten hedelmällistä on tulkita sodan syitä vain Putinin henkisen tai fyysisen terveydentilan kautta.

”Snyder lähtee siitä, että Putinilla ja Venäjällä ei ole ollut muuta ideologiaa kuin jonkinlainen anti-ideologia, jossa oma puoli määritellään asettautumalla esimerkiksi läntistä liberalismia, homoja ja natseja vastaan. Sota Ukrainaa vastaan voi olla omalla tavallaan yritys luoda ja rakentaa jotain positiivisena esitettävää, johon kaikki haluavat kuulua – joko hyvällä tai pahalla.”

Suomalaisessa mediakeskustelussa tunteita herättivät äskettäin kirjailija Sofi Oksasen venäläisiä vastaan suunnattuun pommiin ostamat ”jaxuhali”-terveiset ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon puheet siitä, miten sodassa vastustajan demonisointi on välttämätöntä.

”Demonisoijan kannattaa varautua siihen, että joutuu itse demonisoiduksi toisissa suhdanteissa. Minusta joissakin puheenvuoroissa on mennyt sekaisin se, että onko välttämätöntä demonisoida vihollinen sen silmissä, jonka pitäisi painaa liipaisinta, ja se, pitääkö myös katsomossa demonisoida”, tuumii Leikola.

Hänen mielestään on täysin mahdollista olla selkeästi Ukrainan puolella ja silti samaan aikaan myös yrittää tukea Venäjän kehitystä parempaan suuntaan.

”On meidän keskeinen turvallisuusetumme, että Venäjällä pystytään säilyttämään edes jonkinlaiset kansalaisyhteiskunnan rippeet. Vain sitä kautta Venäjästä voi tulla meidänkin kannaltamme vähemmän vaarallinen.”

Pandemia paljasti luottamuksen tärkeyden

Ukrainan sodan ohella toinen uutistoimituksia laajuudellaan ja monitasoisuudellaan koetellut media-aihe liittyy koronapandemiaan.

”Monilta journalistista instituutioilta tuntui puuttuvan riittävä käsitys siitä, kuinka tällaisessa asiassa tieto elää koko ajan. Eli esimerkiksi haisteltiin ristiriitaa ja arvovaltakysymyksiä päättäjien muutamien viikkojen takaisiin lausumiin viitaten silloinkin, kun vanha tieto ei yksinkertaisesti ollut enää sovellettavissa.”

Tätä syvensi myös toimituksissa harrastettu etätyö ja muu eristäytyminen.

”Kun toimittajat hajautettiin erinäköisiin kotikupliinsa,  he eivät pystyneet erilaisissa kahviautomaattien porinapiireissä haastamaan toisiaan normaalilla tavalla. Toisaalta vaikka pääministeri Marin sanoi jo epidemian alussa, että hallitus tulee tekemään virheitä, niin journalismin puolella samaa ei ole kukaan myöntänyt missään vaiheessa.”

Epidemian torjunnassa yhteiskuntien sisäinen järjestys ja olosuhteet näyttäytyivät hyvin erilaisina esimerkiksi Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

”Avoimuus ei tässä ole tärkein avaintekijä, vaan luottamus.”

”Avoimuus ei tässä ole tärkein avaintekijä, vaan luottamus. Suomelle on ominaista se, että meillä kansalaisilla on melko vahva luottamus hallitukseen ja viranomaisiin. Tämä toimii myös toisinpäin niin, että hallitus ja viranomaiset voivat luottaa ihmisiin vaikka siinä, miten me omatoimisestikin toteutamme annettavia epidemiamääräyksiä. Nyt on näkyvissä aika suoraan, että yhteiskunnissa, joissa ei luoteta ylös- eikä alaspäin, on ruumiita tullut enemmän.”

Tästä käy esimerkkinä se, miten Britanniassa salaliittoteorioista innostuneiden QAnon-kannattajien määrä nousi pandemian alettua mielipidetutkimuksissa muutamasta prosentista lähes kahteenkymmeneen.

”Se kertoo siitä, miten paljon siellä on potentiaalia hakea taikauskoista tukea yleensäkin, mikä samalla selittää brexitiä ja montaa muutakin asiaa Britanniasta. Täällä Suomessa usein ajattelemme, että Suomi, Saksa, Pohjoismaat ja Britannia ovat jotenkin samaa Pohjois-Eurooppaa, mutta tällaisten kriisien äärellä erot tulevat esiin.”

Leikolan kuvaaman luottamuksen kannalta perinteisillä journalistisilla käytännöillä on kantava tehtävä.

Mustavalkoinen valokuva Markus Leikolasta, kaulahuivi sini-keltainen.

”Luottamuksen kannalta tiedon luotettavuus ja läpinäkyvyys on olennaista. On tärkeää, minkä tyyppisillä pelisäännöillä ja etiikalla jutut ovat syntyneet. Kuten sekin, että mahdollisesti käytetyt poikkeavat työtavat kirjoitetaan auki niin, että läpinäkyvyyttä on aina enemmän kuin jonkun keskivertoinfluensserin tekemisissä. Jos asiat muuttuvat kovin epäselviksi, yhteiskunnalta alkaa pudota pohja monissa paikoissa.” 

Toimittajien muuttunut portinvartijuus

Leikola kertoo itse päätyneensä toimittajaksi lähinnä vahingossa. Opiskeluaikojen akuutissa rahapulassa vastaan oli kävellyt pari vanhaa tuttua, jotka olivat vakuuttaneet, että kirjoittamiseen tottuneelle hommasta maksetaan hyvin ja nopeasti.

Vaikka niistä ajoista maailma on muuttunut paljon, Leikolan mielestä toimittajien työnkuva on monessa suhteessa entisellään.

”Toimittajan työ on aina ja teknologiasta riippumatta ollut olennaisen seulomista. Uuden teknologian myötä lähteitä on enemmän ja helpommin saatavissa kuin aikaisemmin. Työnjohdollinen kysymys puolestaan on se, miten toimituksissa tehdään oikeita asioita riippumatta siitä, onko niitä paljon tai vähän.”

”Toimittajan työ on aina ja teknologiasta riippumatta ollut olennaisen seulomista.”

Toimittajiin on myös aina pyritty vaikuttamaan niin asiallisin kuin asiattomin keinon. Leikola muistuttaa, että jopa maailman kuuluisimmista journalisteista useampi on vankilassa tai maanpaossa tälläkin hetkellä.

”Kaikkein brutaaleinta painostusta on tietenkin journalistien tappaminen. Siihen nähden tämä kotoinen painostus on sittenkin vielä kevyemmän luokan lajia.”

Voima 1/2023 on mediakasvatus-teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan lehden vuositilausta (39€) tai irtonumeron ostamista (4,90€).

Paljon merkittävämpiä muutoksia on tapahtunut toimittajien portinvartijaroolin suhteen. Tämä liittyy myös siihen, kenen ääni mediassa kuuluu.

”Tänään meillä on hirvittävä määrä sisältöä, joka tehdään toimituksellisten instituutioiden ulkopuolella. Siksi journalistit eivät voi entiseen tapaan itse valita, kuka saa äänensä kuuluviin suoraan tai välillisesti. Samalla toimitukset joutuvat perustelemaan joka päivä, miksi juuri journalististen lehtien, radioiden ja televisiokanavien julkaisema sisältö on parempaa – ja ennen kaikkea, miksi siitä pitäisi jonkun maksaa.”

Nykyisin yksityistä mediaa kuristaa taloudellinen paine, joka liittyy median kuluttamisen muutokseen, jossa ihmiset eivät tilaa lehtiä tai osta niiden irtonumeroita kuten ennen. Samaan aikaan journalistinen media näyttää häviävän kamppailun mainostajista sosiaaliselle medialle ja hakukoneille. Tähän päälle tulevat vielä akuutit harmit.

”Esimerkiksi kirjamyynnin joulumarkkinoiden täydellinen romahdus johtui todennäköisesti kohonneista sähkölaskuista, joiden takia ihmiset pelkäävät kuluttaa rahaa. En ihmettelisi yhtään, vaikka myös mediayhtiöitä menisi konkurssiin vielä tämänkin takia sekä kuluttajien että mainostajien rahoituksen vähetessä.”

Median näkökulmat uhkaavat yhdenmukaistua sen mukaan, miten kaupalliset toimijat kokevat palvelevansa parhaiten keskimääräistä maksavaa asiakastaan. Siksi jopa valtiovalta on katsonut asiakseen puolustaa median monimuotoisuutta.

”Median keskittymisen tutkiminen ja median uudet tukimuodot ovat olleet myös Marinin hallituksen ohjelmassa. Kukaan ei halua median olevan entistä riippuvaisempi valtiovallasta tai poliitikoista. Tätähän yritettiin välttää silloin, kun YLE-veroa säädettiin irti valtion perusbudjetista. Mutta ei sekään tällä hetkellä näytä olevan ihan ikuinen ratkaisu.”

Monipuolisen tietokirjallisen tuotantonsa ja laajoihin fakta-aineistoihin nojaavien romaaniensa ja näytelmiensä johdosta Leikolalla on maine kyltymättömänä ensyklopedistina. Tähän sopii sekin, että hän esiintyi eräässä television visailusarjassa taiteilijanimellä ”Besserwisser”.

Leikolan mielestä kaikkien toimittajien ei tarvitse tietää kaikkea kaikesta, vaan tiedon tuottamisessa ja jalostamisessa tarvitaan sekä ”generalisteja” että ”spesialisteja”.

”Uutisten eturintamassa olevilla toimittajilla on oltava edellytykset käsitellä ihan mitä vain, mutta kukaan ei edellytä sitä, että he osaavat kaiken syvällisesti. Soisin kuitenkin journalistisissa yhteisöissä lisääntyvän ymmärryksen siitä, että monimutkaisten ongelmien käsittelyssä tarvitaan myös eri alojen ja näkökulmien yhdistämistä.”

Alalle hakeutuville uusille tekijöille Leikola tarjoilee toimittajan ammattia jonkinlaisena kutsumustyönä.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

”Vaikka paineen ja keskeneräisyyden sietoa tarvitaan, toimittajan työ on aina hyvä valinta. Tylsää ei varmasti tule olemaan koskaan. Kannattaa myös rakentaa itselle sellainen oma mediamiksi, jossa on mukana myös taidetta ja viihdettä ja sometustakin sopivasti – mutta ei niin paljon, että häntä alkaa heiluttaa koiraa,” Leikola tiivistää.

”Tärkeintä on avoin mieli, kiinnostus kaikkeen ja halu kysyä sitä, mitä ei ole vielä kysytty.”

Artikkeli julkaistiin ensin maksumuurin takana 6.2.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 14.2.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.

Markus Leikola valmistelee paraikaa kahta näytelmää ja ”tiiliskivitrilogiaksi” nimeämänsä romaanisarjan kolmatta osaa.

Kuuntele Leikolan haastattelu Voiman uudesta Median politiikkaa -podcastista osoitteessa voima.fi/audio tai Spotifyssä: