Elinvoimainen kaupunki on jatkuvassa muutoksessa, jota ajavat ihmisten toiveet ja tarpeet, markkinat sekä poliitikkojen ja virkamiesten linjaukset. Kaupunkilaisista valtaosalla on asunto, mutta ei kaikilla. Kaupunkia suunniteltaessa ja rakennettaessa asunnottomuutta ei pidetä tärkeänä kysymyksenä. 

”Voi tuntua absurdilta ajatella, että asunnottomuus pitäisi huomioida kaupunkisuunnittelussa. Asunnottomuutta ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa, mutta voimme minimoida sen kestoa ja tukea sitä kokevia”, toteaa Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen hankepäällikkö ja järjestösuunnittelija Vlada Petrovskaja. 

Asunnottomuus on yleisempää kaupungeissa, ja noin puolet Suomen asunnottomuutta kokevista elää pääkaupunkiseudulla. Kaupunkisuunnittelu määrittääkin osaltaan sitä, kuinka asuntoa vailla olevat voivat elää yhteisessä kaupungissa. Myös muissa maissa asunnottomuus keskittyy isoihin kaupunkeihin. 

Moninainen ongelma

Mitä teet, kun kusihätä iskee, etkä pääse vessaan? Maslow’n tarvehierarkiassa kaikki muu tulee sen perässä.

Monille asunnottomuudesta tulevat ensimmäisenä mieleen päihdeongelmat, jotka eivät suinkaan aina ole asunnottomuuden takana. ”Esimerkiksi taloudellisista vaikeuksista kärsivillä, mielenterveyshaasteiden kanssa elävillä tai päihteitä käyttävillä ihmisillä on muita suurempi riski pudota asunnottomuuteen. Kuitenkaan emme voi sanoa, että nämä ilmiöt ovat asunnottomuuden syy tai että asunnottomuus itsessään synnyttäisi tämän tyyppisiä lieveilmiöitä.”

Petrovskajan luetellessa yleisimpiä syitä asunnottomuudelle konkretisoituu, että ainoa asunnottomuutta kokevia yhdistävä tekijä on asunnon puute. Silti asunnottomuuteen liittyy vahva stigma, mikä vaikeuttaa ongelman käsittelyä ja hoitoa. Moni myös jättää hakematta itselleen kuuluvaa apua leimaantumisen pelossa tai ihan vaan siksi, ettei koe olevansa asunnoton tai ei luota viranomaisiin.

”Nuorilla asunnottomuuteen liittyy usein se, että esimerkiksi huostaanotetut tai laitoksissa kasvaneet eivät ole saaneet tukea aikuistuessaan ja ovat pudonneet tyhjän päälle. Sitten on tietysti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, joita ei hyväksytä omissa perheissään ja he jäävät yksin.”

Vaikka jokainen asunnoton on yksilö, myös sukupuoli vaikuttaa kokemukseen. ”Naiset ovat usein lähteneet lähisuhdeväkivallan takia kotoaan. Miehillä puolestaan näkyy sitä, että eron tullen mies jättää asunnon perheelle, mutta ei löydä asuntoa itselleen.”

Vähävaraisuus voi johtaa siihen, ettei selvitä vuokra- tai lainakuluista. Työttömien ohella tämä koskee myös monia työssäkäyviä. ”Ongelmissa ovat esimerkiksi terveys- ja hoitoalan osa-aikaiset, joilla on liian vähän tunteja, rakennusalan pätkätyöläiset ja ruokalähetit.”

Petrovskaja onkin huolestunut Petteri Orpon hallituksen sosiaalietuuksiin kaavailemista leikkauksista sekä tuetun asuntotuotannon vähentämisestä. ”Asunnottomuuteen heijastuvat kaikki yhteiskunnalliset muutokset. Lähtökohtaisesti isot kriisit koskettavat asunnottomuutta kokevia melko nopeasti.”

Hallituksen kaavailuja ovat nousseet kritisoimaan myös opiskelijat, eikä tämä ole ollenkaan tavatonta. ”Helsingissä opiskelija-asuntoja ei ole tarpeeksi, eikä kimppakämpää löydy kaikille.”

Petrovskajan mukaan tilastojen mukaan Helsingin asunnottomista noin neljännes on Suomeen muualta muuttaneita tai monikulttuurisesta perheestä. ”Heitä yhdistää se, että he kohtaavat vuokramarkkinoilla todella paljon syrjintää ja asunnon löytäminen on vaikeaa.”

Kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan?

Koska miehen ja naiset majoitetaan eri paikkoihin, päätimme puolisoni kanssa asua autossa. Se oli ainoa tapa elää yhdessä asunnon puuttuessa.

Verrattuna eurooppalaiseen, saati globaaliin tilanteeseen, asunnottomuutta on Suomessa melko vähän. Petrovskaja kuitenkin muistuttaa, että jokainen asunnoton on liikaa. 

”Suomessahan ei esimerkiksi tehdä sellaista, että kun joku arvovieras tulee käymään tai järjestetään iso urheilutapahtuma, kuljetetaan ’väärän näköiseksi’ määritellyt ihmiset kaupungin ulkopuolelle. Mutta Suomessa on nähty esimerkiksi vahingollista nimby-ilmiötä.”

Nimby eli not in my backyard (”ei minun takapihallani”) -ajattelu on näkynyt esimerkiksi Helsingin Kalliossa. 1900-luvun alussa työväenluokalle rakennetun kaupunginosan maine on rosoinen, mutta 2000-luvulla sitä on alettu arvostaa uudella tavalla. Tämä näkyy myös asuntojen hinnoissa, ja vähitellen alue on muuttunut liian kalliiksi monelle paikalliselle. Roso kelpaa hyvin myyntiesitteisiin, mutta seksikkääksi koetun imagon tuottanut porukka halutaan alueelta pois maksukykyisempien tulijoiden alta. Tämä näkyi myös, kun Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen Kurvissa sijainneen tilan vuokrasopimus irtisanottiin odottamatta ja yhdistys joutui kiireesti hakemaan tiloja jostain muualta. Pasilasta, purkua odottavan toimistotalon kivijalasta löytyneessä toimistossa Petrovskaja tulkitsee lähdön Kurvista olleen seurausta siitä, että yhdistyksen kävijöitä ei koettu enää tervetulleiksi alueelle.

”Miten järjestöt tai sosiaali- ja terveyspalvelua tarjoavat pisteet toimivat, kun tiloja ei suostuta vuokraamaan ja sopimuksia irtisanotaan vailla selitystä?” Petrovskaja kysyy. Yhdistyksen siivoaminen pois Kurvista ei ole yksittäistapaus, vaan esimerkki laajemmasta ongelmasta. ”Asunnottomuutta ei kuitenkaan voida poistaa niin, että ajetaan ihmiset muualle.”

Asunnottomuudesta kärsivien auttaminen vaikeutuu, jos heidän tarvitsemansa palvelut ja itse apua tarvitsevat sijoitetaan kauemmas ja vaikeampien kulkuyhteyksien päähän. Vielä 1980-luvulla Vva:n kaltaisten palvelujen sijoittaminen Kurviin oli ilmeinen valinta ja toimintaan liittyvä elämä koettiin osaksi alueen luonnetta.

”Naapurusto ymmärsi sen. Mutta nyt joku on keksinyt, että rakennetaan tänne uusi Berliini. Käytetään tänne muodostuneita kerrostumia, mutta siivotaan niitä, ja naamioidaan se turvallisuuskysymykseksi. Meidän yhteiskunnassamme ollaan edelleen tarkkoja siitä, mikä saa näkyä kaupungissa. Esimerkiksi kaupunkitilan kaupallistuminen siivoaa vanhaa elämää pois näkyvistä.”

Petrovskajan mainitsema kaupallistuminen näkyy muun muassa siinä, että Helsinkiin on rakennettu viimeisten vuosikymmenten aikana runsaasti kauppakeskuksia ja muita kaupallisia tiloja. Näitä tiloja voi kutsua puolijulkisiksi tiloiksi. Ne ovat näennäisen auki kaikille, mutta lopulta omistaja kuitenkin rajaa hyvin tarkasti sen, minkä näköisenä ja miten siellä saa olla. Siinä, missä toimistotyöntekijä voi työmatkalla poiketa kauppakeskukseen kahvikupposelle tai istahtaa rautatieaseman penkille huilaamaan, tullaan hieman nuhjuisempi kaupunkilainen hätistämään paikalta hyvinkin nopeasti. Monien elintila kaventuu, vaikka tämä ei olisikaan ollut kenenkään nimenomainen tavoite. 

Toisinaan joidenkin elintilan kaventuminen voi myös olla tavoite – esimerkiksi puistonpenkkejä on suunniteltu sellaisiksi, ettei niillä voi maata. Tällaisesta toimintafilosofiasta käytetään termiä vihamielinen arkkitehtuuri. Sen tunnistaminen ei ole helppoa, mikäli ei itse satu olemaan tuon vihamielisyyden kohde.

Turhakin pelko on aina aitoa

Olen jatkuvasti vaarassa, eikä minulla ole turvallinen olo. Vartijat lyövät aina ja samoin toinen koditon voi lyödä. En tiedä, mitä turvallisuus on.

Kun Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen vuokrasopimus Kurvissa irtisanottiin ilman sen parempia perusteluja vuonna 2021, Kurvin läheisyydestä poistettiin samaan aikaan hyvin pontevasti myös päihdeongelmaisia ja asunnottomia. Mediassa tätä tyhjennysoperaatiota perusteltiin ihmisten turvallisuudentunteella. 

”Emme missään nimessä vähättele sitä, että ihmiset pelkäävät esimerkiksi päihteitä käyttäviä ihmisiä, jotka voivat käyttäytyä arvaamattomasti. Meidän kokemuksemme mukaan elämä kadulla on kuitenkin paljon vaarallisempaa nimenomaan asunnottomuutta kokeville itselleen kuin sivullisille. Mutta ei voi sivuuttaa sitä, että esimerkiksi psykoottisessa tilassa olevan tai juuri päihteitä käyttäneen käyttäytyminen voi pelottaa. Harvoin heidän aggressiivinenkaan käytöksensä kuitenkaan ulottuu muuhun yhteiskuntaan.”

Se, onko koettu uhka todellinen vai ei, ei välttämättä kuitenkaan vaikuta itse asiaan. ”Se, minkä ryhmän kokema turvallisuus on prioriteettina, näkyy myös kaupunkisuunnittelussa”, Petrovskaja toteaa.

Vastuu jakautuu

Asunnottomana et voi olla kenenkään kaveri, olet vaan koko ajan nii-in väsynyt. Menetät kaverisi ja he menettävät sinut. Tavalliset ihmissuhteet eivät ole mahdollisia. 

Kaupunkisuunnittelusta puhutaan usein passiivissa, asioita päätetään, ja niitä tapahtuu. Poliitikot päättävät omista linjauksistaan, ja rakennusyhtiöt tekevät omaa työtään poliitikkojen asettamien rajojen puitteissa. Viranomaiset mahdollistavat poliitikkojen linjausten toteutumisen joskus paremmin ja joskus huonommin, hieman omien arvojensa ja näkemystensä pohjalta. Yksittäiset taloyhtiöt toimivat annetussa ympäristössä tavalla, jonka uskotaan hyödyttävän osakkaita. 

Koska päätöksiä tehdään hajautetusti, hyvin erilaisista lähtökohdista ja eri asioita tavoitellen, ei kukaan vastaa kokonaisuudesta yksin. Asunnottomuutta kokevien ääni hukkuu helposti risteävien tavoitteiden hetteikköön.

”Jos ymmärrettäisiin, että henkilökohtaiset elämänkriisit, heikot arjenhallintataidot, laitostausta, rakenteelliset palvelujärjestelmän puutteet ja syrjintä sekä taloustilanteen muutokset synnyttävät asunnottomuutta, niin ehkä siihen liittyvät lieveilmiöt eivät pääsisi kasaantumaan. Silloin ongelmanratkaisu olisi huomattavasti helpompaa. Tässä kyllä voisi osoittaa sormella kaikkia kaupunkisuunnitteluun osallistuvia. Kaikki ovat vastuussa yhdessä.”

Kursivoidut tekstit ovat Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen tiloissa jaettuja kokemuksia asunnottomuudesta ja siihen liittyvistä ongelmista.