Seksuaalisuus on kummallisen tuntematon kulttuurin alue, kulttuurintutkija ja ihmisoikeusaktivisti Antti Kauppinen tuskailee. ”Tuntuu, että erotiikasta puhuttaessa me ollaan viktoriaanisella kaudella edelleen. Meillä ei ole välineitä siihen.” 

Leffat ja muu populaarikuvasto antavat naiivien vihjeiden avulla lupauksen palkitsevasta nautinnosta, mutta niiden suppea käsitteistö ei ota huomioon ihmisten moninaisuutta. Samalla yhteiskunnan normit säätelevät seksuaalisuutta tiukasti.

“Esimerkiksi uskontojen kanssa ihmisten annetaan olla valtavan moninaisia, kompleksisia ja jopa ristiriitaisia, mutta erotiikassa ei.” 

Uskonnonvapaus on jopa kirjattu perustuslakiin, mutta siellä ei lue mitään ihmisen oikeudesta seksuaalisuuteensa. “Perustuslakia voidaan tulkita niin, että on ihan ookoo, kun joku uskontoonsa vedoten kertoo minulle, etten minä saa solmia taloudellisesti sitoutunutta parisuhdetta sellaiseen ihmiseen, jota minä rakastan. Ja minun seksuaalisuuteni [fetissit] on ollut ookoo luokitella sairaudeksi vuoteen 2011.”

Kauppinen on innostunut Touko Laaksosen (1920–1991), Tom of Finland -nimeä käyttäneen maailmankuulun taiteilijan, tyylistä. Komeat miehet hymyilemässä nahkarotseissaan ja kireissä housuissaan etumus pullottaen ovat ikonista homokuvastoa, josta nykyään myös heterot pitävät. Kauppinen pukeutuu mielellään mustaan nahkaan, tiukkoihin housuihin ja käyttää kettinkisomisteita. 

Kauppinen on itsekin päässyt monenlaisiin kuvastoihin. Hän aloitti 45-vuotiaana uran mallina Milanon muotiviikoilla suuren luksustalon, Guccin, listoilla. Kivikasvoisesta Kauppisesta tyylikkäissä vetimissä kantamassa kymppitonnien arvoisia käsilaukkuja on julkaistu kuvia ympäri maailmaa.

Saitko Milanossa toteuttaa villeimmätkin fantasiasi?

“Mallin osahan on tosi tylsä. Puen ylleni vaatteita, joita eteeni tuodaan, räplään kännykkää, odottelen ja räplään lisää kännykkää. Sitten jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin pääsen kävelemään yleisön eteen catwalkille, sitä kestää tuskin kaksi minuuttia.”

Korona-aikaan Kauppinen käväisi mallina Pariisissa ja koki mitä erikoisimman työmatkan, kun kuudelta illalla maailman kaunein kaupunki hiljeni tyystin koronaepidemian ulkonaliikkumiskiellon takia. Tätä juttua tehdessä hän käväisi siellä jälleen mallin hommissa, casting-tapahtumassa Pariisin muotiviikoilla.

Turvallinen fetissiskene

Kauppisen ystävä, elokuvaohjaaja Selma Vilhunen (Hölmö nuori sydän, Tyttö nimeltä Varpu, Hobbyhorse Revolution), ehdotti hiljattain Ylen nettisivujen kolumnissaan, että elokuvanteossa käytettävien läheisyyskoordinaattoreiden oppien turvallisesta tilasta pitäisi levitä muuallekin yhteiskuntaan, ihan tavallisiin parisuhteisiin. 

Jotkut ”incelit” eli vastentahtoisessa selibaatissa (involuntary celibate) elävät ihmiset, erityisesti miehet, räyhäävät netissä ja levittävät naisvihaa. Vilhusen juttu oli tälle porukalle kuin bensaa liekkeihin.

Vilhunen kirjoitti, miten “varsinkin silloin, kun kyseessä on niin valtavan herkkä alue kuin ihmisen seksuaalisuus ja kehollisuus, omien oikeuksien puolustaminen voi olla ylivoimaista.” Ihmiset voisivat etukäteen kertoa toiselle mistä pitävät ja missä menee raja, jota he eivät suostu vielä ylittämään, Vilhunen ideoi. Raju romantiikka ei silti Vilhusen mukaan kuolisi:

“Mutta entäs sitten se elämän ja toisen kohtaamisen spontaanisuus? Huoli pois. Hankalat keskustelut ja muistiin kirjatut rajat eivät tuhoa luovuutta. Todellinen villi, rajat ylittävä rentous löytyy sieltä, missä ihmiset luottavat toisiinsa ja tuntevat olonsa voimakkaiksi ja kunnioitetuiksi.”

Nettirähisijät syyttivät Vilhusta parisuhteiden muuttamisesta vaikeiksi ja jopa suomalaisten lisääntymiskyvyn vaarantamisesta. Keskustelu kääntyi kummalliseksi: ikään kuin pakottaminen seksuaalisiin tekoihin olisi ihmiselle itsestään selvä normaali tila, ja jos pelisäännöistä sovittaisiin yhdessä, seksi loppuisi ja sukupuutto uhkaisi.

“Ihan kuin perusheterojengin seksi perustuisi raiskaukseen, ihan hirveetä! Kun mä luin niitä incel-jengin kommentteja, mä ahdistuin niin paljon, ettei mun tehnyt viikkoon mieli seksiä. Ja mä en edes harrasta heteroseksiä!”, Kauppinen päivittelee. “Seksin pitäisi olla niin kaunis ja ihana kokemus, mutta sitten siitä tehdäänkin alistamisen ja vallankäytön väline. Se on surullista.”

Fetissiakti on vahvaa draamaa, mutta turvattua sellaista.

Incel-miehiä ja vanhanaikaisia machomiehiä yhdistää naisviha. Incel-miesten maailmankuva on siinä mielessä erilainen, että kun heteromacho korostaa avujaan naisten hankkimisessa, incel-heppu rypee itsesäälissä ja huutaa naisia vihaten koko maailmalle, että kauheaa, kun hänellä ei tärppää. Hänen onneton olonsa on muka naisten syy. Machomiestä nolostuttaisi yli kaiken mainostaa kyvyttömyyttään saada seksiä, mutta incel-öyhö vihaa naisia niin paljon, että inho ylittää häpeän.

Venäjän harjoittamaa häirintää hyvin tunteva Kauppinen on pohtinut, voisivatko venäläiset botit olla ruokkimassa incel-älämölöä: “totalitaristisia valtioita, erityisesti Venäjää, kiinnostaa sörkkiä länsimaista yksilön oikeuksiin ja ihmisoikeuksiin perustuvaa yhteiskuntamallia.” Hän on huomannut, miten samat ihmiset osoittavat mieltään ensin aborttia vastaan,ja pian heiluvat “Suomi ensin” -sloganin alla – mikseivät sitten incel-riitojen syövereissäkin.

Kauppisen mukaan fetissijengiltä voisi oppia peruskuvioissa paljon. “Fetissiseksissä, varsinkin rajummissa akteissa, sovitaan hyvin tarkasti mitä tehdään. Kaikilla aktiin osallistuvilla on koko ajan ja milloin vain oikeus ja velvollisuuskin lopettaa seksi, jos siltä tuntuu.”

Fetissiakti on vahvaa draamaa, mutta turvattua sellaista.

”Ei siinä ole sellaista ajattelua, että ’koska sulla oli lyhyt hame ja sä olit kännissä, tottakai mä sain panna sua’. Jotenkin se, missä tämä vaniljaskene on, on aivan keskiaikaa.” 

Tässä yhteydessä Kauppinen tarkoittaa ”vaniljaskenellä” monogamisessa parisuhteessa olevia hetero- tai homoseksuaaleja, jotka eivät ymmärrä mitä voisivatkaan kokeilla, mutta jaksavat ihmetellä toisten maailman rajuutta – ja sitten paheksua sitä julkisesti. ”Fetissit” tai ”fettarit” ovat heitä, jotka kiihottuvat monenlaisista asioista monin tavoin. Kauppinen itse on turvallisessa ja “keskiluokkaisessa” vakisuhteessa suunnattoman rakastuneena, mutta fetissiseksuaalisuus erottaa hänet perusmaun harrastajista.

Kauppisen mukaan fetissi-sana on kokenut arvonnousun, vaikka jopa Setan porukoissa fetissiseksuaalisuutta on vieroksuttu. Ennen puhuttiin ”nahkamiehistä”, kun ei haluttu käyttää fetissi-sanaa. Kauppinen on kertonut Ylen haastattelussa, miten “tänä päivänä nuoret puhuvat luontevasti ja ylpeinä itsestään fettareina. Medikaalisen termin omiminen omaan käyttöön alkoi jo ennen sairausluokituksen poistamista ja lienee osa yleisempää vähemmistöidentiteettien vahvistumista, joka suomalaisessa fetissiyhteisössä on ollut trendinä koko 2000-luvun.”

Rakkaudesta ruokaan

Melkein neljä vuosikymmentä sitten ekaluokkalainen Antti lähti koulun jälkeen pihalle leikkimään, ja lasta hoitamaan tullut mummo ihmetteli, miten Kauppisilla oli kakku uunissa eikä ketään kotona. Kohta leikkipaikalle Antin mukaan ottama “pullakello” eli ajastin hälytti, ja poika säntäsi ottamaan kakkua uunista tismalleen oikeaan aikaan. “Mikä ihme tällä lapsella on”, mummo hämmästeli, vaikka olisihan hänen pitänyt muistaa, että Antti oli jo taitava kokki. 

”Mä olin viisivuotias, kun pyysin äitiä pitämään mulle kokkikoulua. Oli ihan normaalia, että mä päätin tehdä koulun jälkeen täytekakun.”

Ja kakku onnistui?

”Joo, joo, tottakai.”

Hänelle ruuanlaitto on elämäntapa, ja hän on kirjoittanut siitä kirjoja. Ystävät ovat luonnehtineet häntä henkilöksi, ”joka aloittaa kettukarkkien valmistamisen istuttamalla pihlajan”. Eikä ilmaus ole ollut liioittelua vaan totisinta totta. 

Ruoka on tarjonnut Kauppiselle väylän tutustua toisiin kulttuureihin. Ruoanlaitto on yhtä aikaa ”arkista ja intiimiä”.

”Mä vietän kauhean mielelläni aikaa keittiöissä”, Kauppinen innostuu. ”Vuonna 2015, kun Suomeen alkoi tulla paljon pakolaisia, mulla oli toinen ruokakirja tekeillä. Kävin pakolaiskeskuksessa laittamassa ruokaa. Opin mahtavia pilahviohjeita farsin kielellä. Kokkaaminen on universaali juttu, ja kaikilla ihmisillä on jokin mielikuva jostain mummun suosikkiohjeesta.”

Ruoka on tie rauhaan, edes hetken. ”Ruoka ylittää kaikki rasismin kynnykset. Se ylittää myös sukupolvien ja sukupuolten väliset kynnykset. Välillä ihmiset tekevät toisilleen aivan hirveitä asioita, mutta jaettava ruoka tuo ihmisiä yhteen.”

Kauppinen kasvattaa palstallaan ruoka-aineita ja tekee itse niin paljon kuin ehtii. Ruoanlaitossa hänelle on tärkeää sen ”meditatiivinen osuus”. Jo valmistusprosessi on osa määränpäätä, syöminen on vain homman huipentuma.

”Mua ahdistaa kapitalismi ja kulutusyhteiskunta. Kuitenkin mä sallin itselleni ruokaan kuluttamisen.” Tosin hänen tapauksessaan ”ruokaan kuluttaminen” ei tarkoita illallisia Michelin-tähtiä ansainneissa hienoissa ravintoloissa.

”Kaikkialla maailmassa mä meen mielelläni ruokatoreille. Juttelen mummojen kanssa parhaista tomaateista ja maistelen sooseja. Mä en käytä kahtasataa euroa dinneriin – tai voin mä niinkin tehdä, mutta sitten laitan ruokaa isolle joukolle ihmisiä.”

Venäjästä veganismiin

Kauppinen opiskeli Pietarin yliopistossa kulttuurintutkimusta vuosina 1999–2006. Innostus ruokaan helpotti tätäkin taivalta. Venäjä on tunnetusti maa, jossa parikymppinen nuoriso kattaa posliiniastiat ja perintöhopeat pöytään aamuyöllä, kun tullaan baarista jatkoille. Vaikka ruokaa olisi vain vähän ja se olisi arkista, koskaan ei vain juoda, vaan aina myös syödään jotain.

”‘Maistakaa, maistakaa’, venäläiset hokevat, aina pitää maistella. Vaikka tarjolla vodkan kanssa olisi ollut vain yksi omena, se paloiteltiin ja tuotiin nätisti lautasella pöytään.”

Kun Kauppinen meni Venäjälle, häntä innosti maan monikulttuurisuus. Hän ei vielä osannut kieltä, ja hänestä oli jännää huomata, etteivät monet torikauppiaatkaan osanneet. Suomalaiselle eksoottisia ruoka-aineita oli paljon.

”Suomessa 1990-luvulla monet sanoivat, että Venäjällä on ankeaa eikä siellä ole oikein mitään. Sellaiset ihmiset eivät ilmeisesti käy ruokatoreilla. Niillä oli kaikkea mahdollista. Paljon enemmän kuin Hakaniemen hallissa siihen aikaan.”

Kauppinen rakastui Venäjään, sen ihmisiin ja kulttuuriin. Silloinkin, kun kaikki näytti epätoivoiselta, asiat aina hoituivat jollain mystisellä tavalla. Maahan, jossa ihmiset inhosivat poliitikkoja, mutta antoivat näille aktiivisesti anteeksi, koska poliitikot lupasivat, ettei vallanpito häiritse tavallisen ihmisen elämää.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeisen Pietarin vilkkaassa yöelämässä biletettiin koko ajan, klubien ovilla välkkyivät ”24/7”-kyltit, keskellä kaupunkia kanavien varrella oli upeita homobaareja ja niin hulppeita diskoja, ettei Suomessa ollut moisia nähty. 

Mutta maa muuttui, juuri ja juuri itänyt demokratia rapautui, homojen ja muiden sateenkaari-ihmisten oikeudet murskattiin. Ja etenkin vuonna 2014 alkanut Venäjän militarisoituminen on muuttanut maata paljon. 

”Mun kaikki ystävät ovat lähteneet Venäjältä. Ei siellä ole enää juuri ketään.”

Kauppinen on nykyään vegaani. Hän suivaantui koronan aikaan tulleisiin tietoihin siitä, miten zoonoosit, eläinperäiset kulkutaudit, leviävät tuotantoeläimistä muihin lajeihin. Kauppiselle viimeiset pisarat lihansyöjän verisessä sopassa olivat uutiset siitä, miten suuren luokan eläintuotanto on siirtynyt globaaliin etelään 2000-luvun aikana.

”Lihasta on tullut halpatyövoiman tuotetta”, hän suree. ”Se on kärsimystä tuotantoeläimille, ihmisille ja ympäröivälle luonnolle. Me syödään enemmän eläimiä kuin koskaan, mutta me itse osallistutaan eläinten kasvattamiseen vähemmän kuin koskaan.”

Edellisessä virkkeessä Kauppinen viittasi ”meillä” lihaa syövään teollistuneen maan asukkaaseen.

Maailman parantamiseen tarvitaan kuitenkin paljon enemmän. 

”Mä vierastan ajatusta siitä, että me voitaisiin muka hallita maailmaa vain sen kautta mitä me pannaan suuhumme. Ei se niin mene, vaikka olenhan mä itsekin mukana tässä skenessä. Tarvitaan isoja kansainvälisiä poliittisia päätöksiä tilanteen muuttamiseksi. Mutta poliitikot eivät uskalla, ja riiston osapuolena ruokateollisuus lobbaa minkä ehtii.”

Siementä vakoon

Kulinaristiset nautinnot on pitkään yhdistetty muihin ruumiin nautintoihin kuten seksiin. Pieni suklaapuoti -elokuvassa (Lasse Hällströmin ohjaus vuodelta 2000) pienen umpikatolisen ranskalaiskylän konservatiiviset patriarkat haluavat sulkea sensuellin naispuolisen suklaamaakarin puodin, koska konvehdit muistuttavat nännejä. Nautinnon ja ilon saaminen suklaasta heikentää kirkon – ja koko muunkin patriarkaatin – valtaa.

”…kun kameran linssi oikein nuolee sitä peltoa! Kaikki tietää heti, että nyt jossain tapahtuu jotain hedelmällistä.”

Kauppinen löytää suomalaisestakin kulttuurista erotiikkaa ja viettelyä.

”Kun Suomi halusi kansakunnaksi muiden kansakuntien joukkoon 1800-luvulla, oltiin vielä aika nollissa. Kun kansanrunoja alettiin kerätä, sieltähän löytyi erotiikkaa vaikka kuinka paljon.”

Jokaisessa kulttuurissa tunnetaan jonkinlainen potenssilääkkeenä toimiva ruoka-aine.

”Tosi pitkään on ajateltu, että kasvisten muoto kertoo jotain siitä, mitä ne tekevät ihmisille. Joku porkkana voi muistuttaa erektiota, ja silloin sen on ajateltu auttavan erektioon.”

Näkyy se erotiikka suomalaisessa elokuvakuvastossakin. Maalaisromantiikkaa hehkuttavat elokuvat näyttivät niin paljon heinälatoon mitä ilmeisimmin rakastelemaan meneviä pareja, ettei lopulta enää tarvinnut näyttää pariskuntaa kirmaamassa latoon, riitti kuva heinäladosta ja myöhemmin ehkä otos korresta hiuksissa: kaikki tiesivät, että noilla on ollut seksiä.

”Ja viljapelto, jota tuuli leyhyttelee…”, Kauppinen hehkuttaa, “kun kameran linssi oikein nuolee sitä peltoa! Kaikki tietää heti, että nyt jossain tapahtuu jotain hedelmällistä. Siementä vakoon.”

Hän innostuu päättelemään, ettei suomalaisessa kuvastossa eroottisuus niinkään liity itse ruokaan ja ruokapöytään vaan ruuan alkutuotanto on silkkaa seksiä: ”Kaikki tunnistavat hien ja tuskan, millä ruoka saadaan pöytään. Lapsi on syntynyt, kun on esillä se ruoka, mutta lapsi tehdään siellä pellolla, aurinko paistaa ja linnut laulaa!”

Kauppisen mielestä ruoka käy viettelyn välineeksi keittiössäkin.

”Eroottisuus voi alkaa turvan tunteesta. Treffeillä ruokaa laittava ihminen viestii, että ’tämä tyyppi on turvallinen ja hyvä eikä pelkästään makaa sohvalla ja juo kaljaa’.”