Voit kuunnella ääniraidan myös lukuisista äänentoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
Hip hop -artisti Joonas ”Dilemma” Linnamaa vierasti nuorena suomalaisen rap-musiikin sisältämiä narratiiveja ja maskuliinisuutta. Music Televisionin estetiikkaan tottuneena koko touhu vaikutti oudolta hänen silmissään. Sitten hän näki Cheekin stadionkeikan televisiosta. Syttyi kipinä. Hän ajatteli, että jos homman voi hoitaa samanlaisella tyylillä, ja sillä voi olla yhtä suuri vaikutus, olisi se hänen juttunsa.
Keskiluokkaisen yksinhuoltajaäidin kasvatti pyöri nuoruutensa Espoon Haukilahdessa ”räkistellen”. Kymmenvuotiaana Linnamaalla ja hänen kavereillaan oli tapana pyöriä Westendissä ovikelloja pimputellen. He halusivat tietää, miten rikkaat asuvat. Jotkut päästivät sisään, jotkut eivät.
”Kun on varttunut nokka kiinni MTV:ssä niin on aina luullut, että koska tekee musiikkia, se on se todellisuus. Olen huomannut ajatelleeni, että ’niin kauan kun en ole tuota, olen epäonnistunut’. Sama ajatus oli Cheekin synnyttämän kipinän kanssa, eli yhteiskunta on asettanut minulle tavoitteet, joita ei välttämättä pysty tai ei edes kuulu saavuttaa. Jahtaan markkinatalouden asettamia tavoitteita.”
Herääminen yhteiskunnallisiin ongelmiin seurasi kuitenkin vasta myöhemmin.
Valkoisen miehen kupla puhkeaa
George Floydin kuoleman laukaisemat Black Lives Matter -protestit vuonna 2020 saivat artistin perehtymään tasa-arvoasioihin. Etenkin läheltä noussut rasismi vauhditti prosessia.
”Valkoisen miehen kuplani puhkesi”, Linnamaa sanoo.
Myös naisten ja miesten välinen tasa-arvo alkoi kiinnostaa. Linnamaa alkoi seuraamaan somevaikuttajien, kuten muusikko Fanni Noroilan ja koomikko Eve Kulmalan, tilejä.
”Pidin hetken tämänkaltaisia tilejä ainoina tiedonlähteinäni. En edes ottanut ’vastapuolen’ informaatiota vastaan. Supersankarielokuvien parissa varttuneena en tarvinnut mitään asioita todistamaan, että mies on mahtava.”
Perheväkivaltaa ja koulukiusaamista menneisyydessään kokenut artisti koki arvomaailman omakseen.
”Oma, herkkänä ja tunteikkaana ihmisenä oleminen hip hop -kentällä on myös aiheuttanut ulkopuolisuuden ja yhteenkuulumattomuuden tunteita”, hän kertoo.
Ensimmäisenä tuli halu mennä sosiaaliseen mediaan ottamaan kantaa, mutta nykyään Linnamaa kokee tärkeämmäksi tiedostaa sisäistämänsä miehisyyden mallit.
Ensimmäisenä tuli halu mennä sosiaaliseen mediaan ottamaan kantaa, mutta nykyään Linnamaa kokee tärkeämmäksi tiedostaa sisäistämänsä miehisyyden mallit.
”Tärkeää on opetella käsittelemään omia tunteita ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ennen häpesin omaa herkkyyttäni, mutta nykyään kannan sitä ylpeydellä”.
Nykyään levynsä omakustanteena julkaiseva Linnamaa haluaa luoda musiikillaan polkua herkille miehille ja miesten herkkyydelle, koska niille ei ole ollut tilaa.
”Olen mieluusti rakentamassa sellaista yhteiskuntaa, joka ei ole täysin päämääräkeskeinen ja itsekeskeisten ihmisten leikkikenttä, vaan joka pystyy huomioimaan kaikki suuritunteiset ja empaattiset ihmiset niin, että he pystyvät menestymään omilla tahoillaan, eivätkä aina tule jyrätyksi.”
Huonoon käytökseen puuttuminen vaatii rohkeutta
Ongelmiin herättyään Linnamaa keskusteli monien naispuolisten kollegoidensa kanssa siitä, missä skene menee, miten heidät kohdataan ja miten heitä kohdellaan. Linnamaa kokee, että moniääninen keskustelu on tärkeää.
”Muutenhan äijät puhuvat keskenään että ’ei suomiräpissä ole mitään misogyniaa’. Keitä me olemme sanomaan? Se on vähän sama kuin silloin, kun Black Lives Matter tuli, ja valkoihoiset kertoivat, että ei Suomessa ole rasismia.”
Miehen antama kritiikki miesvaltaisesta kulttuurista on kuitenkin aiheuttanut närää. Linnamaa tiedostaa ristiriidan. Hyötyyhän hän itsekin taloudellisesti miesten luomasta kulttuurista.
”Se ei ole hirveän kiitollinen asetelma. Ennemminkin minun täytyy muistaa, että kyse ei ole itsestäni, vaan koko yhteisöstä ja isosta kuvasta. Loppupeleissä, niin pitkään kuin haluat olla hyvällä asialla, se polku on vain käveltävä”.
Monia keskusteluita miespuolisten kollegoidensa kanssa on vielä käymättä. Keikkoja on pandemian jälkeen ollut vasta pari kuukautta, ja nekin on heitetty lähinnä Linnamaan arvot jakavan oman porukan kanssa. ”Callouttaaminen” eli toisten tekojen kritisoiminen skenen sisällä voi myös olla tukalaa.
”On tosi perseestä sanoa näin, mutta pakko sanoa, että vaikeus riippuu siitä, missä tilanteessa joutuisi ’callouttaamaan’. Mikäli olisimme juuri menossa lavalle, niin siinä vaiheessa joutuisin toteamaan, että ’joo vedetään tää keikka vaan ensin’. Muissakin tilanteissa on yllättävän vaikea puuttua huonoihin läppiin, koska silloin olet ’se jäbä’ joka tappaa tunnelman.”
Tukea tilanteisiin Linnamaa saa tyttöystävältään, joka on kärkäs puuttumaan esimerkiksi halventavaan kielenkäyttöön ja rohkaisee häntäkin puuttumaan tilanteisiin. Rohkeutta kuitenkin alentaa muiden ”callouttaajien” kohtalon näkeminen.
”Heidät leimataan heti kitisijöiksi ja vikisijöiksi, jotka eivät ole ikinä tyytyväisiä tai hakevat vain huomiota. Aina rakenteet, joita kritisoit, vastaavat sinulle jollain tavalla. Eivät kritiikin kohteeksi joutuneet koskaan vain totea, että ’sori, mä checkaan itteni’. Harva meistä pystyy siihen. He, jotka tekevät sen työn, ottavat hirveätä tälliä koko ajan. Se pistää ajattelemaan, että haluaako itse tulilinjalle. Keräilen vielä rohkeutta. Onneksi kuitenkin on niitä sankareita, jotka ottavat luodit vastaan ja pysyvät pystyssä. Totta kai he rohkaisevat myös.”
Vastuu omista haavoista ja teoista
Vaikein asia ei kuitenkaan ollut ’callouttaaminen’. Linnamaa koki pitkään syvää itseinhoa tunnistettuaan toksisen maskuliinisuuden piirteet omassa käytöksessään. Menneisyyden haamuja Linnamaa käsittelee myös albumillaan.
”Olen tapaillut kaverini tyttöystävää. Valehdellut. Käyttänyt ihmisiä välinearvona päästäkseni jonnekin, minne olen halunnut mennä. Pettänyt tyttöystävää ja lähimmäisten luottamuksen. Toksisen maskuliinisuuden koko kirjon olen käynyt läpi”, Linnamaa luettelee.
Hän kuitenkin ymmärsi myös, että vaikka on tehnyt pahaa, hän ei tee sitä enää.
”Minun ei tarvitse kärsiä sen tyypin puolesta, joka olen ollut. Voin katkaista napanuoran ja jättää sen tyypin taakseni. Se en ole minä enää.”
”Minun ei tarvitse kärsiä sen tyypin puolesta, joka olen ollut. Voin katkaista napanuoran ja jättää sen tyypin taakseni. Se en ole minä enää.”
Kysyttäessä mitä Linnamaa sanoisi satuttaneillensa ihmisille, hän vastaa, ettei koe olevansa oikea henkilö parantumisprosessiin ja puhuu kokemastaan perheväkivallasta ja koulukiusaamisesta.
”Yksi koulukiusaajistani laittoi kerran viestiä, jossa sanoi olevansa pahoillaan ja haluavansa jutella. En halunnut. Se on minun haavani ja minun pitää parantua siitä. En usko, että haavan aiheuttaja pystyy haavaa parantamaan. En ole ainakaan omatoimisesti lähestynyt ketään”, Linnamaa toteaa ja ajautuu pitkään, rönsyilevään monologiin omista traumoistaan ja yhteiskuntarakenteista.
”Voisin ottaa sen uhrin aspektin, että maailma on paska mesta, minulle on tapahtunut nämä jutut, tämä on vitun perseestä, olen vihainen maailmalle ja maailma on epäreilu ja niin edelleen. Se on tavallaan aika koukuttavaa”, Linnamaa pohtii.
”Sillä voisin suojella itseäni. Etten olisi niin paha, vaan olisi joku syy-seuraussuhde. Mutta fakta on, että minä yksin olen teoistani vastuussa, eikä kenenkään muun tai maailman pidä olla pahoillaan niistä.”
Mitä artisti haluaisi sanoa menneisyydessä satuttamilleen, mahdollisesti tätä artikkelia lukeville ihmisille?
Linnamaa hiljentyy ja miettii pitkään, kunnes viimein nostaa katseensa.
”En tiedä. Ei ole mitään yhtä asiaa, jota haluaisin sanoa, muuta kuin että olen valmis keskustelemaan asioista.”
