Sarjakuva-albumi Vastaanottokeskus (Suuri Kurpitsa 2021) kertoo elämästä vastaanottokeskuksessa ja sen työntekijöiden arjesta. Samalla se kuvaa sitä, miten ihmiset puhuvat toistensa ohi ja tunnelmat tihenevät hiljaisuuden äärellä. Kokonaisuus on surumielinen, jäyhä ja pysähtynyt. Sosiaaliset torjunnat ja kiusalliset hetket välittyvät tehokkaasti ruuduista. Tällaiset tunnelmat ovat tuttuja Suvi Ermilän aiemmistakin albumeista.
”En kovin tarkkaan käsikirjoita etukäteen, alan tehdä ja katson mitä tulee. Piirrän jokaisen ruudun erikseen, yhdistelen ja väritän tietokoneella.”
Vastaanottokeskus ei ole dokumentti, vaikka Ermilä on saanut hahmoihin inspiraatiota tapaamistaan ihmisistä. ”Tunnistan jokaisessa hahmossa jotain itsestäni, riippuen päivästä ja tilanteesta”, taiteilija paljastaa.
Ermilä mietti sarjakuvaa tehdessään paljon sitä, kuka saa kertoa kenenkin tarinaa. Uusintaako hän valtasuhteita kertoessaan heikommassa asemassa olevien elämästä?
”Tällainen pohdinta jopa lamaannutti hetkeksi, pohdin voinko ollenkaan tehdä tällaista albumia. Sitten päättelin, että niillä, joilla on mahdollisuus, on myös velvollisuus käyttää ääntään niiden puolesta, jotka saavat äänensä huonommin kuuluviin.”
Albumissa painottuu kuitenkin vastaanottokeskuksen työntekijöiden näkökulma.
”En koe, että olisin uskottavasti osannut asettua turvapaikanhakijan asemaan”, Ermilä jatkaa.
Todellisuudessa Ermilän työ Helsingin kaupungilla turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa oli sarjakuvasta välittyvää kuvaa iloisempaa. Työyhteisö oli hänestä oikein mukava.
”Se oli ensimmäinen työpaikkani, jossa koin todella olevani oikeassa paikassa. Olin sitä ennen työskennellyt lastensuojelussa ja vanhustyössä. Tykkäsin vastaanottokeskusessa työskentelystä eniten, vaikka olihan se rankkaa. En ollut kohdannut sellaisia sotaan liittyviä asioita sitä ennen kuin elokuvissa.”
Keskustelut työkaverien kanssa auttoivat suuria elämän ja kuoleman kysymyksiä kohdatessa. Työ itsessäänkin toi iloa: erilaisten ihmisten tapaaminen, eri kulttuureista oppiminen ja ihmisten auttaminen oli palkitsevaa. Varsinkin ennen suurta turvapaikanhakijasumaa 2015 aikaa oli ihmisten henkilökohtaiseen tukemiseen enemmän.
Laitosarjen ankeus ja virkamiehen dilemma
2015 Suomeen saapui yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Tyypillisesti 2000-luvullla hakijoita on saapunut alle kuusi tuhatta vuodessa.
”Ihmiset nukkuivat patjoilla lattialla. Onneksi paljon vapaaehtoistyöntekijöitä tuli apuun.
Harmitti, kun ei ehtinyt keskittymään tarpeeksi auttamaan ihmisiä henkilökohtaisella tasolla, vaan piti keskittyä vain majoittamiseen, siirtoihin ja muihin arjen perusasioiden järjestämiseen. Esimerkiksi haavoittuvassa asemassa olevia asiakkaita, kuten kidutettuja tai ihmiskaupan uhreja, ei ehtinyt huomioida niin hyvin kuin normaalisti”, Ermilä kertoo.
Sarjakuvaan ovat valikoituneet juuri työn synkät puolet.
”Sarjakuva kuvaa sitä virkamieselämän moraalista dilemmaa, että haluaisi auttaa enemmän, mutta resursseja on liian vähän.”
”Sarjakuva kuvaa sitä virkamieselämän moraalista dilemmaa, että haluaisi auttaa enemmän, mutta resursseja on liian vähän.”
”Eivät ole tottuneet tekemättömyyteen”
Kentältä katsottuna turvapaikkahakemusten käsittelyä pitäisi nopeuttaa.
”Pahinta on, kun ihmiset joutuvat odottamaan päätöstä kuukausia, jopa vuosia. Laitosmainen ympäristö ei ole ihmiselle hyväksi, yksityisyyttä ja autonomiaa on kovin vähän. Esimerkiksi ruokaa ei laiteta itse, vaan laitoskeittiön valmistamat ateriat syödään ruokasalissa. Maahan saapuneet ihmiset eivät ole tottuneet olemaan päivisin tekemättä mitään. Henkisen hyvinvoinnin vuoksi turvapaikanhakijoiden täytyisi heti päästä jollakin tapaa kiinni ympärillä olevaan yhteisöön ja yhteiskuntaan. Työluvan saamiseen kuluu kuukausia, eikä vastaanottokeskuksessakaan yleensä ole heille työtä.”
Voidakseen työskennellä Suomessa turvapaikanhakijat tarvitsevat erillisen työnteko-oikeuden. Työnteko-oikeus alkaa kolme tai kuusi kuukautta turvapaikkahakemuksen jättämisen jälkeen riippuen siitä, onko hakiessa pystynyt esittämään aidoksi todennetun passin.
”Vasta vastaanottokeskuksessa työskentelyn aloitettuani tajusin, miten hieno ja tärkeä asia passi on. Meille on itsestään selvää, että saamme passin ja voimme poistua maasta. Mikä vapaus! Se on todellinen etuoikeus eikä monille mahdollista. Monille ei ole laillisia reittejä päästä maasta pois, siksi ihmiset käyttävät salakuljettajia.”
Suomeen on syntynyt paperittomien varjoyhteiskunta. Moni kielteisen päätöksen saanut on jäänyt laittomasti maahan, koska ei ole uskaltanut palata. Ermilä toivoisi prosessiin kohtuullisuutta ja hakijoiden kokonaistilanteen parempaa huomiointia.
”Monelle on syntynyt kiinteitä siteitä Suomeen niiden vuosien aikana, joina ovat odotelleet lupia. He ovat oppineet kielen, opiskelleet, saaneet työn ja perhesiteet. Kuitenkaan tämä ei johda oleskelulupaan, koska tausta turvapaikanhakijana tai paperittomana. Systeemi on hyvin jäykkä. Olisi kaikkien etu, että ihmiset jotka ovat rakentaneet elämänsä tänne, saisivat jäädä.”
Turvapaikanhakijoita paheksuville Ermilällä on viesti: ”Jos sinä tai perheesi olisitte vaarassa tai vainottuja, mitä itse tekisit?”
”Jos sinä tai perheesi olisitte vaarassa tai vainottuja, mitä itse tekisit?”
Aihe taipui taiteeksi vasta etäältä
Ermilä lopetti työt vastaanottokeskuksessa vuonna 2019. Sarjakuvaa Ermilä alkoi tehdä aiheesta vasta sen jälkeen.
”Vasta kun sain etäisyyttä työhön, voin tehdä siitä taidetta. Osallistuin kyllä vapaa-ajallani turvapaikka-asioihin liittyviin mielenosoituksiin, mutta olisi ollut vähän liikaa, jos olisin ensin tehnyt päivän töitä ja vapaa-ajallani työhöni liittyvää sarjakuvaa.”
Ermilä ei kyynistynyt työhön tai palanut loppuun.
”Pidin työstä ja koin voineeni vaikuttaa, mutta vuosien jälkeen työ alkoi toistaa itseään. Kaipasin muutosta ja sitä, että voisin tehdä vain yhtä asiaa.”
Ermilä oli työn ohella opiskellut Aalto-yliopistossa visuaalista kulttuuria ja nykytaidetta ja sarjakuvan tekemistä ja tehnyt kaksi sarjakuva-albumia. 2017 ilmestynyt Hauho kuvaa synkkää perhedynamiikkaa kesämökillä, Jälki (2018) ihmisten välisiä arkisia kohtaamisia ja niiden jättämiä muistoja.
Nyt Ermilä hoitaa lastaan kotona ja hakee apurahoja seuraavaan sarjakuva-albumiin. Tulevaisuudessakin hän haluaa yhdistää taiteen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen.
